Ensinnäkin... Se pakollinen näin äitienpäivänä. Elämäni paras asia, onni ja ilo, kupeitteni hedelmä, kyynel kyynel kyynel, ihanaa rakkautta ja päivääkään en vaihtaisi ja liiba laaba. Noin. Äitienpäivä on siltä osin taputeltu.
Ajattelin rustailla tänne jotain kaffen lomassa. Kuulumisia. Tai no, turhanpäiväisiä ajatuksia. Mitän järkevää tuskin näillä univeloilla aivosoluistani irtoaa.
Olen lähiaikoina yrittänyt saada arjen pienistä iloista kiinni. Joka päivä ei vo olla juhlaa, yh-äidilllä juhlapäiviä on ehkä vieläkin vähemmän. Mutta pienin askelin. Kevään helliessä helteillään ei ole ollut kovin vaikeaa löytää positiivisia fiboja itsestään. Kivaa piristystä talvesta selvinneelle, melankoliaa uhkuvalle mielelle.
Nämä helteet. Moro! Eilen vietin kaksi ja puoli tuntia pihalla. Poltin itselleni nätin näpsäkät t-paitarajatkin. Tiedättekö, kuinka iho ensin vähän kärähtää, mutta se muuttuu sitten rusketukseksi? No, mulle ei koskaan käy niin. Palan, olen viikon punainen, ja viikon jälkeen voin taas maastoutua lakanoihin. Näpsäkkää lähinnä näiden t-paitarajojen suhteen. Ei tarvitse koko kesää näyttää möhömahaiselta rekkamieheltä, jonka toinen käsi on roikkunut ajaessa ikkunanpielestä vähintään parin tuhannen aurinkoisen kilometrin ajan. Niin ja se möhömaha. Noh, pitäydytään niissä pienissä iloissa. Ei puhuta siitä.
Helteestä muuten tulikin mieleen. Mikä meissä suomalaisissa näin talven jälkeen on, kun ei uskota lämpömittaria, vaan väkisinkin ylipukeudutaan noin niin kuin varmuuden vuoksi. Jotenkin nuo pakkaset kai sekoittavat suomaisparkojen päät. Tänään oli superhellepäivä. Pekka Pouta oli povaillut tätä jo hyvissä ajoin ja jokainen valtamedia muisti muistuttaa äitienpäivän lämpöaallosta. Silti tänään kaupoissa pyöriessäni näin vaikka kuinka paljon ihmisiä, joilla oli paksut takit päällä. Kunnon rotsi, ei mitään välikausihömpötyksiä. Untuvaa! Syksyllä tätä pukeutumisongelmaa ei ole. Syksyllä suomalainen pukeutuu sään mukaan. Mutta keväällä itsepintaisisesti pidetään kiinni siitä 'varmuuden vuoksi' vaatekerrasta eikä millään suostuta uskomaan, että ilmankin pärjäisi. Mutta se siitä...
Avauduin blogissakin jo siitä, kuinka en oikein tule juttuun kaiken maailman pimpparien kanssa. Pelkään aina, että ne yks kaks pörräävät aukinaiseen suuhuni. Tai paidan helmasta sisään. Kerran näet kävi näin. Kesän vaihtuessa syksyyn tulevat kaikki laihaperseampparit (eli ne ikävämmät ja oikeasti vihaiset kaverit) tiensä päähän. Kuningatar häätää ne pesistä, joten ampparit ovat sekä työttömiä että kodittomia. Vailla tarkoitusta ja elämänhalua ne käyvät itsetuhoisiksi ja uhkarohkeiksi. Olin joitain vuosia sitten äitini kanssa Tokmannilla. Meikkiosastolla valikoimaa tarkastellessani yhtäkkiä kuulin, että puhelimeni värisee. Sitten muistin, ettei puhelimessani ole akkua ja tajusin, että rintaliivini värisee. Raotin villapaitani reunaa ja siellä se oli. Kapeapersepaskiainen uinut suoraan liiveihini. Käyttäydyin kuin kuka tahansa aikuinen: rupesin hulluna viuhtomaan tissiliiviäni valtavan paniikin ja pakokauhun vallassa. Kun herhiläinen ei tästä kaikesta kauhomisesta huolimatta tullut pihalle yläkautta, oli enää yksi vaihtoehto. Otin rintaliivien kaarituista kiinni ja nostin kupit korkeuksiin näyttäen koko tokmannille tissejäni. Sain kuin sainkin pimpparin pois, mutta liian myöhään. On siinä ollut vartioilla nauramista, kun ovat turvakameroita katselleet jälkikäteen. Minun vasenta tissiä ei sen sijaan nauratanut, sillä viikon se oli merkittävästi isompi kuin oikea.
Yksi amppari on kuitenkin onnistunut viemään sydämeni. Näet Pirkan amppari mehujää. Pakkauksessa tosin lukee juomajää. Juomajää? No, oli mikä oli, on tuo pinkkikeltainen herkku jokaisen hellepäivän pelastus. Ja vielä tarjouksessa meidän lähimarketissa. Mikä mäihä! Nämä on näitä elämän pieniä iloja. Mikään ei maistu niin hyvältä, kuin mehujää hellesäällä! No ehkä tosi kylmä vesi kuupperin testin jälkeen. Ainakin jos sen juoksee eikä kävele. Tai piiloudu pusikkoon, niin kuin allekirjoittanut teki yläasteella. Mutta mehujää on hyvä kakkonen.
Meillä oli vesikatko tässä taannoin. Koskaan ei yhtä tehokkaasti ymmärrä, kuinka ihanaa juokseva vesi onkaan, kuin vesikatkopäivänä. Varsinkin kun jälkikasvu irvistää sitterissä ja vääntää kunnon niskapaskat. Siinä on huumori kaukana ja hermo meinaa loppua pitkäpiimäisimmilläkin sieluilla, kun puoliksi kuivuneilla pesuräteillä hankaa jälkikasvunsa kakkaa tämän selästä. Onneksi viini ei lopu! Viiniä tarvitaan, jotta tällaisista vesikatkopäivistä selviää hengissä. Hainkin tuossa taannoin päiväreissulla Tallinnasta viiniä. Löysin myös jokaisen yh-äidin, rappiojuopon ja pikkusen liikaa paatilla nauttineen unelman: tasoittava-baarin. Okei, maistelubaarin. Idea siis on, että pöniköistä saa maistella viinejä ennen kuin tekee ostopäätöksen. Näin ei tarvitse ostaa kolmen litran sikaa säkissä, vaan voi valita mieleisensä maisteluiden perusteella. Minäkin tein näin. Maistelin kaikki viinit läpi ja ostin laatikon perustuen takuuvarmaan viininvalitsemisteniikkaan: "toi näyttää ihan kivalta".
Eilen suomalaisia hemmoteltiin taas televisiotarjonnalla. Tällaisina päivinä määritellään monessa perheessä se, kumpi pitää tossua jalassa, ja kumpi ruikuttaa siellä tohvelin alla. Sekä viisufinaali että Suomi-Kanada tulivat näet samaan aikaan telkkarista. Fiksuimmat miehet olivat jo perjantaina pelanneet varman päälle ja kantaneet Gigantista vaimokkelle kakkostelkkarin äitienpäivälahjaksi. Hoitaneet ikään kuin kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Onnekkaimmat miehet katsoivat vaimon valinnan perusteella lätkää. Kaappihomomiehet taipuivat olevinaan vaimonsa tahtoon ja antoivat telkkarin olla kakkoskanavalla, vaikka tosiasiassa lätkä ei kiinnostanut heitä laisinkaan. Tällä yh-äidillä ei ollut vaikeuksia valita. Kanavasurffasin menemään. Näin Netflixin kanssa avoliitossa asuvana tunsin tekeväni lähes aviorikosta, kun käänsin television kaapelille. Katsoin onnen huuma korvissa soiden, kuinka leijonat hakkasivat vaahteramäen eemelit viisi yksi. Mainoskatkoilla tillotin, kun tsekki heilutti peppua ja Saara Aalto hoilasi Suomen jumbosijoille. Söin kaksi mehujäätä.
Männä viikolla pääsin myös nauttimaan niistä pienistä iloista Sipoon saaristoon. Mummon notkuvien pöytien ääressä ja pullakahvin tuoksun leijaillessa nenään ei voi kuin ihastella elämän ihanuutta. Ainut miinus oli, että kahveella tarjottiin Pullavan pitkoa. Ei siinä mitään pahaa, se pullahan oli erinomaisen ihanaa. Mutta se ärsyttävä renkutus, joka lähtee aina soimaan päässä, kun näkee kyseisen firman pitkon. Pullava, pu pu pu pullava, pu pu pu pulla pullava, pulla pullava...! Noin. Nyt se soi kaikkien teidänkin päässä. Jaettu (vahingon)ilo on paras ilo!
Pieni ilo oli myös se, kuinka syötävän suloiselta pieni poikani näytti pelastusliiveissä.
Ps. Pirkalle terveisiä. Se on mehujää eikä mikään juomajää!
Ajattelin rustailla tänne jotain kaffen lomassa. Kuulumisia. Tai no, turhanpäiväisiä ajatuksia. Mitän järkevää tuskin näillä univeloilla aivosoluistani irtoaa.
Olen lähiaikoina yrittänyt saada arjen pienistä iloista kiinni. Joka päivä ei vo olla juhlaa, yh-äidilllä juhlapäiviä on ehkä vieläkin vähemmän. Mutta pienin askelin. Kevään helliessä helteillään ei ole ollut kovin vaikeaa löytää positiivisia fiboja itsestään. Kivaa piristystä talvesta selvinneelle, melankoliaa uhkuvalle mielelle.
Nämä helteet. Moro! Eilen vietin kaksi ja puoli tuntia pihalla. Poltin itselleni nätin näpsäkät t-paitarajatkin. Tiedättekö, kuinka iho ensin vähän kärähtää, mutta se muuttuu sitten rusketukseksi? No, mulle ei koskaan käy niin. Palan, olen viikon punainen, ja viikon jälkeen voin taas maastoutua lakanoihin. Näpsäkkää lähinnä näiden t-paitarajojen suhteen. Ei tarvitse koko kesää näyttää möhömahaiselta rekkamieheltä, jonka toinen käsi on roikkunut ajaessa ikkunanpielestä vähintään parin tuhannen aurinkoisen kilometrin ajan. Niin ja se möhömaha. Noh, pitäydytään niissä pienissä iloissa. Ei puhuta siitä.
Helteestä muuten tulikin mieleen. Mikä meissä suomalaisissa näin talven jälkeen on, kun ei uskota lämpömittaria, vaan väkisinkin ylipukeudutaan noin niin kuin varmuuden vuoksi. Jotenkin nuo pakkaset kai sekoittavat suomaisparkojen päät. Tänään oli superhellepäivä. Pekka Pouta oli povaillut tätä jo hyvissä ajoin ja jokainen valtamedia muisti muistuttaa äitienpäivän lämpöaallosta. Silti tänään kaupoissa pyöriessäni näin vaikka kuinka paljon ihmisiä, joilla oli paksut takit päällä. Kunnon rotsi, ei mitään välikausihömpötyksiä. Untuvaa! Syksyllä tätä pukeutumisongelmaa ei ole. Syksyllä suomalainen pukeutuu sään mukaan. Mutta keväällä itsepintaisisesti pidetään kiinni siitä 'varmuuden vuoksi' vaatekerrasta eikä millään suostuta uskomaan, että ilmankin pärjäisi. Mutta se siitä...
Avauduin blogissakin jo siitä, kuinka en oikein tule juttuun kaiken maailman pimpparien kanssa. Pelkään aina, että ne yks kaks pörräävät aukinaiseen suuhuni. Tai paidan helmasta sisään. Kerran näet kävi näin. Kesän vaihtuessa syksyyn tulevat kaikki laihaperseampparit (eli ne ikävämmät ja oikeasti vihaiset kaverit) tiensä päähän. Kuningatar häätää ne pesistä, joten ampparit ovat sekä työttömiä että kodittomia. Vailla tarkoitusta ja elämänhalua ne käyvät itsetuhoisiksi ja uhkarohkeiksi. Olin joitain vuosia sitten äitini kanssa Tokmannilla. Meikkiosastolla valikoimaa tarkastellessani yhtäkkiä kuulin, että puhelimeni värisee. Sitten muistin, ettei puhelimessani ole akkua ja tajusin, että rintaliivini värisee. Raotin villapaitani reunaa ja siellä se oli. Kapeapersepaskiainen uinut suoraan liiveihini. Käyttäydyin kuin kuka tahansa aikuinen: rupesin hulluna viuhtomaan tissiliiviäni valtavan paniikin ja pakokauhun vallassa. Kun herhiläinen ei tästä kaikesta kauhomisesta huolimatta tullut pihalle yläkautta, oli enää yksi vaihtoehto. Otin rintaliivien kaarituista kiinni ja nostin kupit korkeuksiin näyttäen koko tokmannille tissejäni. Sain kuin sainkin pimpparin pois, mutta liian myöhään. On siinä ollut vartioilla nauramista, kun ovat turvakameroita katselleet jälkikäteen. Minun vasenta tissiä ei sen sijaan nauratanut, sillä viikon se oli merkittävästi isompi kuin oikea.
Yksi amppari on kuitenkin onnistunut viemään sydämeni. Näet Pirkan amppari mehujää. Pakkauksessa tosin lukee juomajää. Juomajää? No, oli mikä oli, on tuo pinkkikeltainen herkku jokaisen hellepäivän pelastus. Ja vielä tarjouksessa meidän lähimarketissa. Mikä mäihä! Nämä on näitä elämän pieniä iloja. Mikään ei maistu niin hyvältä, kuin mehujää hellesäällä! No ehkä tosi kylmä vesi kuupperin testin jälkeen. Ainakin jos sen juoksee eikä kävele. Tai piiloudu pusikkoon, niin kuin allekirjoittanut teki yläasteella. Mutta mehujää on hyvä kakkonen.
Meillä oli vesikatko tässä taannoin. Koskaan ei yhtä tehokkaasti ymmärrä, kuinka ihanaa juokseva vesi onkaan, kuin vesikatkopäivänä. Varsinkin kun jälkikasvu irvistää sitterissä ja vääntää kunnon niskapaskat. Siinä on huumori kaukana ja hermo meinaa loppua pitkäpiimäisimmilläkin sieluilla, kun puoliksi kuivuneilla pesuräteillä hankaa jälkikasvunsa kakkaa tämän selästä. Onneksi viini ei lopu! Viiniä tarvitaan, jotta tällaisista vesikatkopäivistä selviää hengissä. Hainkin tuossa taannoin päiväreissulla Tallinnasta viiniä. Löysin myös jokaisen yh-äidin, rappiojuopon ja pikkusen liikaa paatilla nauttineen unelman: tasoittava-baarin. Okei, maistelubaarin. Idea siis on, että pöniköistä saa maistella viinejä ennen kuin tekee ostopäätöksen. Näin ei tarvitse ostaa kolmen litran sikaa säkissä, vaan voi valita mieleisensä maisteluiden perusteella. Minäkin tein näin. Maistelin kaikki viinit läpi ja ostin laatikon perustuen takuuvarmaan viininvalitsemisteniikkaan: "toi näyttää ihan kivalta".
Eilen suomalaisia hemmoteltiin taas televisiotarjonnalla. Tällaisina päivinä määritellään monessa perheessä se, kumpi pitää tossua jalassa, ja kumpi ruikuttaa siellä tohvelin alla. Sekä viisufinaali että Suomi-Kanada tulivat näet samaan aikaan telkkarista. Fiksuimmat miehet olivat jo perjantaina pelanneet varman päälle ja kantaneet Gigantista vaimokkelle kakkostelkkarin äitienpäivälahjaksi. Hoitaneet ikään kuin kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Onnekkaimmat miehet katsoivat vaimon valinnan perusteella lätkää. Kaappihomomiehet taipuivat olevinaan vaimonsa tahtoon ja antoivat telkkarin olla kakkoskanavalla, vaikka tosiasiassa lätkä ei kiinnostanut heitä laisinkaan. Tällä yh-äidillä ei ollut vaikeuksia valita. Kanavasurffasin menemään. Näin Netflixin kanssa avoliitossa asuvana tunsin tekeväni lähes aviorikosta, kun käänsin television kaapelille. Katsoin onnen huuma korvissa soiden, kuinka leijonat hakkasivat vaahteramäen eemelit viisi yksi. Mainoskatkoilla tillotin, kun tsekki heilutti peppua ja Saara Aalto hoilasi Suomen jumbosijoille. Söin kaksi mehujäätä.
Männä viikolla pääsin myös nauttimaan niistä pienistä iloista Sipoon saaristoon. Mummon notkuvien pöytien ääressä ja pullakahvin tuoksun leijaillessa nenään ei voi kuin ihastella elämän ihanuutta. Ainut miinus oli, että kahveella tarjottiin Pullavan pitkoa. Ei siinä mitään pahaa, se pullahan oli erinomaisen ihanaa. Mutta se ärsyttävä renkutus, joka lähtee aina soimaan päässä, kun näkee kyseisen firman pitkon. Pullava, pu pu pu pullava, pu pu pu pulla pullava, pulla pullava...! Noin. Nyt se soi kaikkien teidänkin päässä. Jaettu (vahingon)ilo on paras ilo!
Pieni ilo oli myös se, kuinka syötävän suloiselta pieni poikani näytti pelastusliiveissä.
Ps. Pirkalle terveisiä. Se on mehujää eikä mikään juomajää!
No comments:
Post a Comment