Tiedättekö mitä olen viime aikoina pohtinut? Äitien tulisi chillata.
Olen tässä mökkeillessä saanut aikaa funtsia asioita. On se jännä miten paljon juttuja tuleekaan mieleen, kun Netflix ei tarjoile valmiiksi pureskeltua materiaalia, vaan ihan itse joutuu omista, harmaista aivosoluistaan etsimään ajatukset. Olen tässä tullut siihen tulokseen, että niiiin monien äitien pitäisi oppia chillaamaan. Ottamaan rennosti välillä, hölläämään.
Äitiydestä on jossain välissä tullut aika vouhottamista. En toki tiedä millaista oli olla äiti vaikka 80-luvulla, kun minun äitini minut sai. Varmaan omalla tavallaan paljon vaikeampaa, kun ei ollut nettiä josta tietoa kaivella, ei bodyja (jep, ei kuulemma ollut!), ei hienoja astiasarjoja tai superhypererogonomisia, pimeässä kiiltäviä ja valkoista kohinaa soittavia tutteja. Silloin tultiin toimeen sillä mitä oli. Ja ihan suht kelpo veronmaksaja minustakin tuli. Muistan, että meidät potkittiin aina pihalle leikkimään. Kaikki pihan mukulat rakensimme hiekkaimpeuremia yhdessä ja kasasimme majoja ties mistä risuista ja horsmista. Työkaluvajan takana oli oja, jonne ei saanut mennä, joten totta hitossa siellä oltiin. Taloyhtiön talkoissa saatiin aina korillinen muumi- ja smurffilimpskaa. En missään muualla ollut nähnyt niin anteliasta tarjoilua kun siellä. Sai juoda niin paljon kuin jaksoi. Kuusivuotiaana se oli varmaan juuri pullon molempia. Ja sitten niistä lasipulloista irroteltiin niitä etikettejä ja keräiltiin miesten kaljapulloista korkit. Ne olivat suuria aarteita, joilla käytiin kauppaa seuraaviin talkoisiin saakka. Muistelin tovi sitten yhden silloisen naapurin pojan, nyt jo aikuisen miehen, kanssa sitä, että aina joku vanhemmista oli kotona. Jos omat vanhemmat lähtivät vaikka kauppaan, niin huikattiin, että jos on hätä, niin menkää Hannan ovelle. Ja siellä sitten oltiin, jos tuli vaikka vakava ja akuutti laastarin tarve.
Silloin tuli haavereita. Ensimmäiset tatuoinnit tulivat purkkapaketeista ja asfalteista. Mokattiin, kaaduttiin, noustiin ja ylös ja jatkettiin. Satu puri kotileikissä ja Paula veti lapiolla vahingossa Maijaa päähän. Sitä hetki itkettiin, juostiin äitin luo ja yhteisten, häpeää tihkuvien anteeksiantoseremonioiden jälkeen jatkettiin leikkejä. Henkiset haaverit olivat elämää, ja ne kostettiin viimeistään hellepäivän vesipyssymatsissa, joissa yhdellä ainoalla täytöllä super soaker kakstonninen kasteli kaikki!
Entäpä nykyään. Nykyään on pumpulivanhemmuutta. Olen tehnyt kattavaa tutkimusta aiheesta kokonaisen parin tunnin ajan, eli olen vähintäänkin äärimmäisen perehtynyt aiheeseen. Parhaat näkökulmat aiheen pariin toki tarjoaa kuitenkin päiväkodissa työskentelevä äitini, joka on yli kolmenkymmen vuoden aikana urallaan nähnyt saman muutoksen. Lapset synnytetään pumpuliin ja pidetään siellä. Koko lapsuuden ajan varotaan kaikkea mahdollista elävää ja elotonta, varjellaan kaikelta pahalta. Ennen kaikkea mielipahalta. Opetetaan, että lapsi on maailman napa. Ainut ja rakkain. Ja onkin. Oma lapsi on äidin maailman napa! En kiistä sitä! Mutta kuten lapsi oppii jo pian syntymänsä jälkeen, täällä on muitakin ihmisiä kuin äiti (aluksi valitettavasti, murrosiässä onneksi!) Ja niillä muillakin ihmisillä on napa.
Kun kummipoikani meni ekalle luokalle, oli koulussa järjestetty keväällä vanhemmille infotilaisuus. Joku vanhemmista oli kysynyt opettajilta, että kuinka jo kesällä voisi lasta valmistaa tulevaan koitokseen, koulun ja ekan luokan alkuun. Vastaus oli simppeli. Pelatkaa lautapelejä - ja voittakaa. Lapset osaavat nykyään käsitellä äärimmäisen huonosti pettymyksiä. Ei haluta, että äidin pikku kiukkupussi alkaa riehumaan, joten mieluummin hävitään vaikka tahallaan. Parhaassa tapauksessa kehotetaan isompia sisaruksia myös häviämään. Kitinän päälle todetaan tälle vilunkipelille syyksi ainoastaan se että "kun se on niin pienkin". Ja näitä vanhemmuuden karhunpalveluksia riittää. Olen kuullut senkin, ettei lapselle saisi sanoa ei. Tulisi selittää, ymmärtää, käsittää, vääntää rautalangasta tai ratakiskosta. Mutta ei ei saa sanoa! Ja kuinkas käy sitten koulussa, kun opettaja ensimmäisen kerran tokaisee, että älä Sakari heitä värikynillä Saaran silmää. EI! Sakari-parkahan on ihan pihalla. Häntä kielletään??? Missä tuttu ja turvallinen pumpuli ja ratakisko?
Mielestäni on ihan ok, jos joku haluaa hemmotella pikku-Saken piloille tai tarjota omalle kullalleen helpon alun tässä pahassa maailmassa. Vaikka mahdotontahan se on, sillä joku on se Saara, joka saa kynästä silmään. Mikä minua risoo on se, että tämän kaltaisesta, täydellisen pumpulivanhemmuuden tavoittelusta on tullut normi. Se, mitä minultakin odotetaan. Ja jos näistä säännöistä poikkeaa, niin on helvetti irti. Ei suoranainen helvetti, vaan sellainen passiivisaggressiivinen vittuilu. "En minä ainakaan ymmärrä, että miten voit..." "Kyllä minä ainakin välitän lapsestani sen verran, että jaksan..." "En ymmärrä, miten voit altistaa lapsesi tuollaiselle...". Ei sanota suoraan, että pahoinpitelet lastasi, mutta tuodaan se kuitenkin rivien välistä esiin.
Lapsi ei mene rikki, jos juot saunasiiderin imettäessä. Eikä hän mene rikki siitäkään, jos vähän aikaa itkee, jotta äiti saa rauhassa kaataa perunoista vedet pois. Lapsi ei mene rikki jos hän kaatuu tai tippuu kiipeilytelineeltä. Lapsi ei hajoa, jos turhautuneena kengännauhojen sitomisen vaikeuteen heittää kengät kiukun siivittämänä eteisen nurkkaan ja lähtee tarhaan vähän liian pienissä tarralenkkareissa. Eikä lapsi ainakaan hajoa siihen, jos hänet pakotetaan lähtemään kotiin kesken just parhaiden leikkien.
Söin raskausaikana salmiakkia jos siltä tuntui. Lapseni oli ensimmäisen kerran hoidossa mummolassa noin kuukauden vanhana, kun menin ystäväni kanssa lähikaupungin kylpylään rentoutumaan. Olen antanut lapselleni hanasta lämmintä vettä korvikkeeseen sekoitettuna, kun en ole kestänyt huutoa niin pitkään, että olisin keitellyt ja jäähdytellyt. Olen antanut lapsen itkeä, jotta ehdin huuhdella hoitoaineet tai syödä ruokani edes haaleana. Jätän neljäkuiseni mummille yöksi muutaman viikon päästä, vaikka hän ei ole vielä vuotta vanha. Juon ruoan kanssa lasin punkkua, ehkä toisenkin. Joskus en edes syö ja silti juon! Joskus kiroilen, joskus korotan ääntäni, kun oikein niin maan perkeleesti hermoa kiristää. Muutaman kerran olen kolmikuiseni istuttanut katsomaan salkkareita, jotta saan vihdoinkin lounaan syötyä. Olen joskus pahimpien itkupotkuraivarien aikaan ihan oikeasti miettinyt, että mitä hittoa ajattelin, kun kuvittelin yksin selviytyväni lapsesta. Olen katunut koko lapsen saamista, itkenyt, raivonnut ja kerännyt itseni uudestaan. Olen tehnyt lukemattomia virheitä, monien sääntöjen mukaan laiminlyönyt lapseni hoidon ja jättänyt hänet useita kertoja hoitoon hyvinkin pienenä ihan vain siksi, että halusin hengähtää.
Ja silti olemme hengissä. Ja pieni Milo-mies vaikuttaa ainakin omissa silmissäni ihan super onnelliselta vauvalta!
Enkä usko, että olen ainut. Monet äidit haluaisivat joskus myöntää, että ottaa päähän, kaduttaa ja pelottaa. En varmasti ole ainut, joka kaipaisi joskus omaa aikaa tai lämmintä ateriaa. Mutta ei kehdata, koska se ei ole lapselle parhaaksi. Oman hyvinvoinnin kustannuksella revitään selkänahasta jokainen hyvinvoinnin ripe ja lahjoitetaan jälkikasvulle, jotta tämä saisi parhaan mahdollisen alun ja elämän. Nakataan pennut pieneen pumpuliympyrään ja henkemme pitimillä pidetään kiinni rajoista, ettei nyt vaan sattuisi mitään, kuten Nikke Ankarakin sanoo. Ja jossain vaiheessa tästä on tullut se normi, se jota oletetaan tapahtuvan. Näin lapsia kasvatetaan. Täysin lasten ehdoilla, mutta niin, ettei pienokainen joudu kokemaan haavereita, pettymyksiä tai mielipahaa.
Joskus pitäisi chillata. On ihan ok syöttää pienokaisille pilttejä ja itse tilata pizza. Tai tilata vaikka lapsellekin pizza. Hui kauhistus! Välillä voi olla pari karkkipäivää peräkkäin. Äitikin saa romahtaa, kaatua ja itkeä. Ja äiti saa myös irrotella, vetää ladymoonissa lärvät ja yöpyä tyttöin kera hotellissa, ja silti hän rakastaa lapsiaan. Ja jos asfaltti vähän raapaisee tai otsa kolahtaa, niin ne on elämän makuisia haavereita, ei niihin kuole. Sitä paitsi puussa kiipeily isin kanssa on varmaan sata kertaa hauskempaa, kuin yksikään näennäisen turvallinen pleikkaripeli, jota on helppo pelailla siellä pumpuliympyrässä. En toki sano, että kaikki kasvatusopukset olisivat väärässä. Sinkkosella on ehdottomasti hyviä pointteja, enkä jättäisi minäkään nelikuistani vielä viikoksi mummolaan. Ei toki. Mutta pienet poikkeukset arjessa tekevät arjesta ihanaa. Ei sitä punkkuakaan ihan joka päivä voi vetää, eikä nyt ihan pullotolkulla tai tonkkaa kerralla. Mutta lasi silloin tällöin tekee kaikille meistä ihan eetvarttia. Ja ennen kaikkea peräänkuulutan sitä, että nämä arjen pienet hetket tehtäisi ihan pokkana, eikä piilotella salmiakkipusseja kylppärin kaapissa tai yksin omassa päässä pohdita, että oonpas huono äiti, kun haluan omaa aikaa. Tehdään inhimillisyydestä uusi normi!
Lapselle parasta on onnellinen äiti.
Olen tässä mökkeillessä saanut aikaa funtsia asioita. On se jännä miten paljon juttuja tuleekaan mieleen, kun Netflix ei tarjoile valmiiksi pureskeltua materiaalia, vaan ihan itse joutuu omista, harmaista aivosoluistaan etsimään ajatukset. Olen tässä tullut siihen tulokseen, että niiiin monien äitien pitäisi oppia chillaamaan. Ottamaan rennosti välillä, hölläämään.
Äitiydestä on jossain välissä tullut aika vouhottamista. En toki tiedä millaista oli olla äiti vaikka 80-luvulla, kun minun äitini minut sai. Varmaan omalla tavallaan paljon vaikeampaa, kun ei ollut nettiä josta tietoa kaivella, ei bodyja (jep, ei kuulemma ollut!), ei hienoja astiasarjoja tai superhypererogonomisia, pimeässä kiiltäviä ja valkoista kohinaa soittavia tutteja. Silloin tultiin toimeen sillä mitä oli. Ja ihan suht kelpo veronmaksaja minustakin tuli. Muistan, että meidät potkittiin aina pihalle leikkimään. Kaikki pihan mukulat rakensimme hiekkaimpeuremia yhdessä ja kasasimme majoja ties mistä risuista ja horsmista. Työkaluvajan takana oli oja, jonne ei saanut mennä, joten totta hitossa siellä oltiin. Taloyhtiön talkoissa saatiin aina korillinen muumi- ja smurffilimpskaa. En missään muualla ollut nähnyt niin anteliasta tarjoilua kun siellä. Sai juoda niin paljon kuin jaksoi. Kuusivuotiaana se oli varmaan juuri pullon molempia. Ja sitten niistä lasipulloista irroteltiin niitä etikettejä ja keräiltiin miesten kaljapulloista korkit. Ne olivat suuria aarteita, joilla käytiin kauppaa seuraaviin talkoisiin saakka. Muistelin tovi sitten yhden silloisen naapurin pojan, nyt jo aikuisen miehen, kanssa sitä, että aina joku vanhemmista oli kotona. Jos omat vanhemmat lähtivät vaikka kauppaan, niin huikattiin, että jos on hätä, niin menkää Hannan ovelle. Ja siellä sitten oltiin, jos tuli vaikka vakava ja akuutti laastarin tarve.
Silloin tuli haavereita. Ensimmäiset tatuoinnit tulivat purkkapaketeista ja asfalteista. Mokattiin, kaaduttiin, noustiin ja ylös ja jatkettiin. Satu puri kotileikissä ja Paula veti lapiolla vahingossa Maijaa päähän. Sitä hetki itkettiin, juostiin äitin luo ja yhteisten, häpeää tihkuvien anteeksiantoseremonioiden jälkeen jatkettiin leikkejä. Henkiset haaverit olivat elämää, ja ne kostettiin viimeistään hellepäivän vesipyssymatsissa, joissa yhdellä ainoalla täytöllä super soaker kakstonninen kasteli kaikki!
Entäpä nykyään. Nykyään on pumpulivanhemmuutta. Olen tehnyt kattavaa tutkimusta aiheesta kokonaisen parin tunnin ajan, eli olen vähintäänkin äärimmäisen perehtynyt aiheeseen. Parhaat näkökulmat aiheen pariin toki tarjoaa kuitenkin päiväkodissa työskentelevä äitini, joka on yli kolmenkymmen vuoden aikana urallaan nähnyt saman muutoksen. Lapset synnytetään pumpuliin ja pidetään siellä. Koko lapsuuden ajan varotaan kaikkea mahdollista elävää ja elotonta, varjellaan kaikelta pahalta. Ennen kaikkea mielipahalta. Opetetaan, että lapsi on maailman napa. Ainut ja rakkain. Ja onkin. Oma lapsi on äidin maailman napa! En kiistä sitä! Mutta kuten lapsi oppii jo pian syntymänsä jälkeen, täällä on muitakin ihmisiä kuin äiti (aluksi valitettavasti, murrosiässä onneksi!) Ja niillä muillakin ihmisillä on napa.
Kun kummipoikani meni ekalle luokalle, oli koulussa järjestetty keväällä vanhemmille infotilaisuus. Joku vanhemmista oli kysynyt opettajilta, että kuinka jo kesällä voisi lasta valmistaa tulevaan koitokseen, koulun ja ekan luokan alkuun. Vastaus oli simppeli. Pelatkaa lautapelejä - ja voittakaa. Lapset osaavat nykyään käsitellä äärimmäisen huonosti pettymyksiä. Ei haluta, että äidin pikku kiukkupussi alkaa riehumaan, joten mieluummin hävitään vaikka tahallaan. Parhaassa tapauksessa kehotetaan isompia sisaruksia myös häviämään. Kitinän päälle todetaan tälle vilunkipelille syyksi ainoastaan se että "kun se on niin pienkin". Ja näitä vanhemmuuden karhunpalveluksia riittää. Olen kuullut senkin, ettei lapselle saisi sanoa ei. Tulisi selittää, ymmärtää, käsittää, vääntää rautalangasta tai ratakiskosta. Mutta ei ei saa sanoa! Ja kuinkas käy sitten koulussa, kun opettaja ensimmäisen kerran tokaisee, että älä Sakari heitä värikynillä Saaran silmää. EI! Sakari-parkahan on ihan pihalla. Häntä kielletään??? Missä tuttu ja turvallinen pumpuli ja ratakisko?
Mielestäni on ihan ok, jos joku haluaa hemmotella pikku-Saken piloille tai tarjota omalle kullalleen helpon alun tässä pahassa maailmassa. Vaikka mahdotontahan se on, sillä joku on se Saara, joka saa kynästä silmään. Mikä minua risoo on se, että tämän kaltaisesta, täydellisen pumpulivanhemmuuden tavoittelusta on tullut normi. Se, mitä minultakin odotetaan. Ja jos näistä säännöistä poikkeaa, niin on helvetti irti. Ei suoranainen helvetti, vaan sellainen passiivisaggressiivinen vittuilu. "En minä ainakaan ymmärrä, että miten voit..." "Kyllä minä ainakin välitän lapsestani sen verran, että jaksan..." "En ymmärrä, miten voit altistaa lapsesi tuollaiselle...". Ei sanota suoraan, että pahoinpitelet lastasi, mutta tuodaan se kuitenkin rivien välistä esiin.
Lapsi ei mene rikki, jos juot saunasiiderin imettäessä. Eikä hän mene rikki siitäkään, jos vähän aikaa itkee, jotta äiti saa rauhassa kaataa perunoista vedet pois. Lapsi ei mene rikki jos hän kaatuu tai tippuu kiipeilytelineeltä. Lapsi ei hajoa, jos turhautuneena kengännauhojen sitomisen vaikeuteen heittää kengät kiukun siivittämänä eteisen nurkkaan ja lähtee tarhaan vähän liian pienissä tarralenkkareissa. Eikä lapsi ainakaan hajoa siihen, jos hänet pakotetaan lähtemään kotiin kesken just parhaiden leikkien.
Söin raskausaikana salmiakkia jos siltä tuntui. Lapseni oli ensimmäisen kerran hoidossa mummolassa noin kuukauden vanhana, kun menin ystäväni kanssa lähikaupungin kylpylään rentoutumaan. Olen antanut lapselleni hanasta lämmintä vettä korvikkeeseen sekoitettuna, kun en ole kestänyt huutoa niin pitkään, että olisin keitellyt ja jäähdytellyt. Olen antanut lapsen itkeä, jotta ehdin huuhdella hoitoaineet tai syödä ruokani edes haaleana. Jätän neljäkuiseni mummille yöksi muutaman viikon päästä, vaikka hän ei ole vielä vuotta vanha. Juon ruoan kanssa lasin punkkua, ehkä toisenkin. Joskus en edes syö ja silti juon! Joskus kiroilen, joskus korotan ääntäni, kun oikein niin maan perkeleesti hermoa kiristää. Muutaman kerran olen kolmikuiseni istuttanut katsomaan salkkareita, jotta saan vihdoinkin lounaan syötyä. Olen joskus pahimpien itkupotkuraivarien aikaan ihan oikeasti miettinyt, että mitä hittoa ajattelin, kun kuvittelin yksin selviytyväni lapsesta. Olen katunut koko lapsen saamista, itkenyt, raivonnut ja kerännyt itseni uudestaan. Olen tehnyt lukemattomia virheitä, monien sääntöjen mukaan laiminlyönyt lapseni hoidon ja jättänyt hänet useita kertoja hoitoon hyvinkin pienenä ihan vain siksi, että halusin hengähtää.
Ja silti olemme hengissä. Ja pieni Milo-mies vaikuttaa ainakin omissa silmissäni ihan super onnelliselta vauvalta!
Enkä usko, että olen ainut. Monet äidit haluaisivat joskus myöntää, että ottaa päähän, kaduttaa ja pelottaa. En varmasti ole ainut, joka kaipaisi joskus omaa aikaa tai lämmintä ateriaa. Mutta ei kehdata, koska se ei ole lapselle parhaaksi. Oman hyvinvoinnin kustannuksella revitään selkänahasta jokainen hyvinvoinnin ripe ja lahjoitetaan jälkikasvulle, jotta tämä saisi parhaan mahdollisen alun ja elämän. Nakataan pennut pieneen pumpuliympyrään ja henkemme pitimillä pidetään kiinni rajoista, ettei nyt vaan sattuisi mitään, kuten Nikke Ankarakin sanoo. Ja jossain vaiheessa tästä on tullut se normi, se jota oletetaan tapahtuvan. Näin lapsia kasvatetaan. Täysin lasten ehdoilla, mutta niin, ettei pienokainen joudu kokemaan haavereita, pettymyksiä tai mielipahaa.
Joskus pitäisi chillata. On ihan ok syöttää pienokaisille pilttejä ja itse tilata pizza. Tai tilata vaikka lapsellekin pizza. Hui kauhistus! Välillä voi olla pari karkkipäivää peräkkäin. Äitikin saa romahtaa, kaatua ja itkeä. Ja äiti saa myös irrotella, vetää ladymoonissa lärvät ja yöpyä tyttöin kera hotellissa, ja silti hän rakastaa lapsiaan. Ja jos asfaltti vähän raapaisee tai otsa kolahtaa, niin ne on elämän makuisia haavereita, ei niihin kuole. Sitä paitsi puussa kiipeily isin kanssa on varmaan sata kertaa hauskempaa, kuin yksikään näennäisen turvallinen pleikkaripeli, jota on helppo pelailla siellä pumpuliympyrässä. En toki sano, että kaikki kasvatusopukset olisivat väärässä. Sinkkosella on ehdottomasti hyviä pointteja, enkä jättäisi minäkään nelikuistani vielä viikoksi mummolaan. Ei toki. Mutta pienet poikkeukset arjessa tekevät arjesta ihanaa. Ei sitä punkkuakaan ihan joka päivä voi vetää, eikä nyt ihan pullotolkulla tai tonkkaa kerralla. Mutta lasi silloin tällöin tekee kaikille meistä ihan eetvarttia. Ja ennen kaikkea peräänkuulutan sitä, että nämä arjen pienet hetket tehtäisi ihan pokkana, eikä piilotella salmiakkipusseja kylppärin kaapissa tai yksin omassa päässä pohdita, että oonpas huono äiti, kun haluan omaa aikaa. Tehdään inhimillisyydestä uusi normi!
Lapselle parasta on onnellinen äiti.
No comments:
Post a Comment