Muutama päivä takaperin lähdin isäni kanssa hakemaan Nissania huollosta. Istuin auton takapenkillä ja hän katsoi minua peruutuspeilistä höpötellessämme. Isäni totesi, että näytätpä väsyneeltä. Mä olen väsynyt!!! Huomaan, että aivoni ovat ottaneet ihan oman kurssinsa ja ajatukset sinkoilevat kuin kompassin neula b-luokan seikkailuelokuvissa. Mitään kovin järkevää ei suustani ole päässyt lähiaikoina. Ystäväni Anna oli meillä juuri poikansa kanssa kylässä muutaman yön, ja tuona aikana havahduin muutaman kerran itse kesken oman puheeni ajattelemaan, että mitä hittoa minä tässä höpisen? Siis ihan kesken lauseen rupesin ajattelemaan, että nyt on niin tylsät jutut mulla, että Anna ei varmaan edes oikeasti kuuntele, kunhan nyökyttelee hyväksyvästi. Onneksi hänelläkin on lapsi. Ja 24/7 väsymys. Ehkä Anna ymmärsi. Molempien vauvavuoden sumentamat aivot taitavat toiminnaltaan vastata jonkun särkikalan ajatuksenjuoksua. Onneksi oli Anna, eikä vaikka treffit jonkun kuuman Sami Kurosen kanssa. Olisi siinäkin kaverilla kerrottavaa poikien saunaillassa. "Tapasin sellasen mimmin, joka puhu puol tuntia paistokasarien kokkausominaisuuksista." Onneksi ei oo deittisivuja mulla, ei tindereitä tai muutakaan. Mitä sinnekin kirjoittaisi. Hei sinä (Sami Kuronen), täällä viettelyksiäsi odottaa vajaa satakilonen leijonanaaras ja vaunuissa paraikaa kolmen vartin päikkäreitä vetävä pikku-Simba. Olethan savuton, aivoton, munaton. Yksärillä lisää. Muiskis!
Eilen aivottomuuteni ilmeni sohvalla. Anna lähti, ja sain hiukan omaa aikaa, ekaa kertaa moneen viikkoon, uskokaa tai älkää. Milo nukuskeli eteisessä vaunuissa kauppareissun päätteeksi, josta mukaan tarttui porkkanoiden ja syöntikypsän mangon lisäksi ben ja jerryn half baked. Siinä lusikoin sitä menemään ja katselin ex-onnellisten ekaa tuokkaria, kun yhtäkkiä lusikka kopsahti pohjaan. Vedin koko jäätelön yhdeltä istumalta!!! Siis siinä on joku satatuhatta kaloria. Ei ihme, että vaaka itkee, kun sille astuu. Niin olin ajatuksissani, jossain tv-transsissa, etten edes huomannut kuinka aika humahti ohi ja jäätelö katosi kitusiin. Tästä kauhistuneena lähdin äidilleni iltakahville (jota emme tosin edes juoneet). Katselin siinä kaikessa rauhassa vain elämää-ohjelmaa, kun tuli Arttu Wiskarin vuoro laulaa. Ja tsiisus. Katselin Wiskaria ja totesin ääneen, että onpas komia. Arttu Wiskari on seksikäs! Tunsin, kuinka viimeinenkin aivosoluni poksahti ja jätti jälkeensä vain kaikuvan tyhjyyden päässäni. Mun täytyy olla tosi pimeä tai vähintäänkin pehmoaivoinen. Maailma on pullollaan kuumia miehiä (Sami!) ja meitsi haaveilee Artusta. Hyh hyh. Kävelin kotiin ja uskottelin itseleni matkalla, että onnistuin polttamaan kaikki Benin ja Jerryn kalorit. Kyllähän puolen tunnin kävely nyt tonnin polttaa!
Jatkuva meneminen ja tekeminen on polttanut ammottavan aukon myös pankkitiliini. Damn. Hyvin viikonlopun pärjää, mutta eipä tässä nyt suuria juhla-aterioita ennen maanantain elareita osteta. Miten se onkaan niin, että kun tili tulee, niin kuuluu vaan suhahdus ja joku setelinnurkka jossain viuhahtaa, ja taas on tilin summa varttia vaille nolla. Ja aina silloin kun palkka (eli äippälomarahat) tulevat, niin sitä miettii ja laskeskelee, että hyvin pärjää. Mielessään käy laskut ja vuokrat ja ruokamenot läpi ja tajuaa, että ylikin jää. Niinpä sitä ostaa miniatyyriponin loimia ja vaaleanpunaista kenkälankkia, koska niitähän mä olen aina halunnut. Päivänä 3 voi sitten halvinta margariinia leivän päälle lätkiessään miettiä, että miksi hitokssa se kenkälankki, eikä vaikka valion voita. Mietiskelin tuossa yksi päivä näillä tietokylläisillä aivoillani sitä yksin kotona Keviniä vähän tarkemmin. Kaverilla on sisaruksia varmaan yhtä paljon kun tusinassa on munia, ja he asuvat pienen hotellin kokoisessa lukaalissa. Ja sitten jouluksi lähdetään Pariisiin, koska why the hell not. Se suloinen perheenisä on pakko olla joku metamfetamiinikuningas, kun on noin paljon hilloa, että koko perheen voi raahata rakkauden pääkaupunkiin viettämään joulun pyhiä. Tai no. Ei ihan koko perhettä. Ymmärrän yksin kotona- elokuvien äitiä. En yhtään ihmettelisi, jos vain unohtaisin Milon jonnekin. Ja kun lapsia on se tusina, niin ihan väkisinkin joku joskus kyllä hukkuu! Mutta heillä sentään oli hilloa lettujensa päälle (lettu ei nyt sitten ollut se sellainen vertaus!).
Viime aikoina minulla ja Milo-miehellä on mennyt tosi lujaa. On ollut niin paljon ohjelmaa, että totesin, että välillä on hengähdettävä. Niksipirkkavessapaperini kehotti aamupissalla istuksiessani, että viinitöniköiden tyhjät metallin väriset pussit kannattaa puhtaltaa täyteen ilmaa, niistä saa käteviä linnunpelättimiä. Jos olisin vapaa kuin taivaan lintu, niin ottaisin tönikkäni ja parkkeeraisin nyt tuonne pihapihlajan alle ja joisin suoraan hanasta palaneella nurmikolla makoillen. Jos joku kysyisi, että mitä ihmettä siellä teen, niin vastaisin vain, että "linnunpelättimiä, nih, pjerkkejele". Se olisi ollut hurjaa. Nykyään hurjaa on se, kun syö pilttiä, jossa on LISÄTTYÄ sokeria. Living on the edge!
Mutta lujan menon painoksi päätettiin Milon kanssa pitää tänään vapaapäivä arjesta. Hengaillaan oloasuissa koko päivä, käydään kaupasta hakemassa makaronisalaattiainekset ja syödään itsemme onnellisiksi. Tillotellaan lempparisarjoja telkusta ja istutaan pihakiikussa ihan hiljaa katsellen ohi lipuvia naapureita ja pikkulintuja, joita kukaan ei viinipussiensa kanssa ole pelottelemassa pois. Simppeliä eloa ja oloa ja kaivattua äiti-poika laatuaikaa. Ja päikkärit! Etenkin ne päikkärit!
Eilen aivottomuuteni ilmeni sohvalla. Anna lähti, ja sain hiukan omaa aikaa, ekaa kertaa moneen viikkoon, uskokaa tai älkää. Milo nukuskeli eteisessä vaunuissa kauppareissun päätteeksi, josta mukaan tarttui porkkanoiden ja syöntikypsän mangon lisäksi ben ja jerryn half baked. Siinä lusikoin sitä menemään ja katselin ex-onnellisten ekaa tuokkaria, kun yhtäkkiä lusikka kopsahti pohjaan. Vedin koko jäätelön yhdeltä istumalta!!! Siis siinä on joku satatuhatta kaloria. Ei ihme, että vaaka itkee, kun sille astuu. Niin olin ajatuksissani, jossain tv-transsissa, etten edes huomannut kuinka aika humahti ohi ja jäätelö katosi kitusiin. Tästä kauhistuneena lähdin äidilleni iltakahville (jota emme tosin edes juoneet). Katselin siinä kaikessa rauhassa vain elämää-ohjelmaa, kun tuli Arttu Wiskarin vuoro laulaa. Ja tsiisus. Katselin Wiskaria ja totesin ääneen, että onpas komia. Arttu Wiskari on seksikäs! Tunsin, kuinka viimeinenkin aivosoluni poksahti ja jätti jälkeensä vain kaikuvan tyhjyyden päässäni. Mun täytyy olla tosi pimeä tai vähintäänkin pehmoaivoinen. Maailma on pullollaan kuumia miehiä (Sami!) ja meitsi haaveilee Artusta. Hyh hyh. Kävelin kotiin ja uskottelin itseleni matkalla, että onnistuin polttamaan kaikki Benin ja Jerryn kalorit. Kyllähän puolen tunnin kävely nyt tonnin polttaa!
Jatkuva meneminen ja tekeminen on polttanut ammottavan aukon myös pankkitiliini. Damn. Hyvin viikonlopun pärjää, mutta eipä tässä nyt suuria juhla-aterioita ennen maanantain elareita osteta. Miten se onkaan niin, että kun tili tulee, niin kuuluu vaan suhahdus ja joku setelinnurkka jossain viuhahtaa, ja taas on tilin summa varttia vaille nolla. Ja aina silloin kun palkka (eli äippälomarahat) tulevat, niin sitä miettii ja laskeskelee, että hyvin pärjää. Mielessään käy laskut ja vuokrat ja ruokamenot läpi ja tajuaa, että ylikin jää. Niinpä sitä ostaa miniatyyriponin loimia ja vaaleanpunaista kenkälankkia, koska niitähän mä olen aina halunnut. Päivänä 3 voi sitten halvinta margariinia leivän päälle lätkiessään miettiä, että miksi hitokssa se kenkälankki, eikä vaikka valion voita. Mietiskelin tuossa yksi päivä näillä tietokylläisillä aivoillani sitä yksin kotona Keviniä vähän tarkemmin. Kaverilla on sisaruksia varmaan yhtä paljon kun tusinassa on munia, ja he asuvat pienen hotellin kokoisessa lukaalissa. Ja sitten jouluksi lähdetään Pariisiin, koska why the hell not. Se suloinen perheenisä on pakko olla joku metamfetamiinikuningas, kun on noin paljon hilloa, että koko perheen voi raahata rakkauden pääkaupunkiin viettämään joulun pyhiä. Tai no. Ei ihan koko perhettä. Ymmärrän yksin kotona- elokuvien äitiä. En yhtään ihmettelisi, jos vain unohtaisin Milon jonnekin. Ja kun lapsia on se tusina, niin ihan väkisinkin joku joskus kyllä hukkuu! Mutta heillä sentään oli hilloa lettujensa päälle (lettu ei nyt sitten ollut se sellainen vertaus!).
Viime aikoina minulla ja Milo-miehellä on mennyt tosi lujaa. On ollut niin paljon ohjelmaa, että totesin, että välillä on hengähdettävä. Niksipirkkavessapaperini kehotti aamupissalla istuksiessani, että viinitöniköiden tyhjät metallin väriset pussit kannattaa puhtaltaa täyteen ilmaa, niistä saa käteviä linnunpelättimiä. Jos olisin vapaa kuin taivaan lintu, niin ottaisin tönikkäni ja parkkeeraisin nyt tuonne pihapihlajan alle ja joisin suoraan hanasta palaneella nurmikolla makoillen. Jos joku kysyisi, että mitä ihmettä siellä teen, niin vastaisin vain, että "linnunpelättimiä, nih, pjerkkejele". Se olisi ollut hurjaa. Nykyään hurjaa on se, kun syö pilttiä, jossa on LISÄTTYÄ sokeria. Living on the edge!
Mutta lujan menon painoksi päätettiin Milon kanssa pitää tänään vapaapäivä arjesta. Hengaillaan oloasuissa koko päivä, käydään kaupasta hakemassa makaronisalaattiainekset ja syödään itsemme onnellisiksi. Tillotellaan lempparisarjoja telkusta ja istutaan pihakiikussa ihan hiljaa katsellen ohi lipuvia naapureita ja pikkulintuja, joita kukaan ei viinipussiensa kanssa ole pelottelemassa pois. Simppeliä eloa ja oloa ja kaivattua äiti-poika laatuaikaa. Ja päikkärit! Etenkin ne päikkärit!
No comments:
Post a Comment