Mikäs se olikaan muumeissa sen näkymättömän mimmin nimi? Se kaiffari, jonka kengissä jotkut kellot vain kilisivät, kun se näkymättömänä kirmasi menemään. (--> pikainen googletus). NINNI!! Näkymätön Ninni. Se on mun uusi sieluneläin. Musta on näet tullut näkymätön!
Kaikki tietävät sen fiiliksen, kun kampaajan jälkeen menee kotiin tai töihin tai kouluun tai ihan mihin vain ja ihmiset huomauttavat, että "hei, sä oot käynyt kampaajalla". Tämä on aina vähän sellainen epäselvä tilanne. Ai kappas, en hitto huomannut. Vai mitä siihen pitäisi sanoa? Kiitti? Onko se kohteliaisuus? No, minun ei tarvinnut miettiä. Vaihdoin tukkavärini punaisesta tummanruskeaksi. Pidän punaisesta, mutta punaisen värin nättinä pitäminen vaatii niin paljon enemmän kuin yh kykenee aikaansa antamaan. Värjäilen päätäni yrttiväreillä ja nesteenä käytin tällä kertaa espressoa - because I can. Huppu päähän ja odottelemaan. Värjäyksen aikana pidin päässä vanhoja silmälaseja. Mietin, että kuinka olen ikinä valinnut juuri nuo ikkunaruudut? Peilistä tuijotti Herin sijaan joku kaksvitonen, kokista imevä ja cs:ää pelaava oman elämän rasvatukka. Ja tuo reunahan on koko ajan näkökentässä. Siis eihän näillä edes näe selvästi. Huomasin katselvani asioita joko leuka pystyssä tai sitten Dumbledoremaisesti lasieni yli. Omg.
Väristä tuli mielestäni kiva! Odottelinkin niitä kommentteja uudesta karvoituksestani, ja ehkä mummoltani pientä slaagia. Näin veljeni, mummoni, ukkini, äitini... Ja KUKAAN ei huomannut muutosta. Espressopavut ja hennamömmösekoite ei ollut vain muuttanut hiusteni väriä, vaan tehnyt minusta yksinkertaisesti näkymättömän. Harkitsin välittömästi jonkun pankin ryöstämistä, mutta eipä niissä taida paljoakaan käteistä nykyään olla. Eikä viitsisi ottaa riskiä jonkun valmiiksi postimaksettujen kirjekuorien takia, sillä ne varmaan olisivat olleet ainut saaliini.
Ilkivallan sijaan valitsin lainkuuliaisen elämän ja letut (nyt puhun siis niistä lättänistä paistoksista, en vaihtanut leiriä ja ruvennut sellaisen letun tytöksi). Ensin kurvasimme veljeni kanssa Sipooseen mummon notkuvien pöytien ääreen. Sain jopa ottaa vartin pienet torkut, joka näin superväsyneen yh-äidin elämässä vastaa sellasta keskisuurta lottovoittoa, kuusi oikein ja ehkä vielä pienemmän potin viikkoina se lisänumero. Pistimme myös kastemadot koukkuun (älkää kysykö millä pyhällä hengellä se ukki on tässä peräpohjolan saharassa onnistunut jostain matoja löytämään!!) ja ei muuta kuin apetta onkimaan. Itsehän en syö kalaa, enkä mielellään kyllä koske niihin matoihinkaan, mutta sen takia on pikkuveljet. Saalis olikin suorastaan hurja. Mutta reissun parasta antia olivat mummin rakkaudella paistetut herkut. Lettuja ja mummin tekemää vattuhilloa. Give me amen!
Tulikin letuista mieleen muuten hulvaton tarina. Ystäväni (joka jää nyt nimettömäksi syystä, jonka ymmärrätte tämän kappaleen luettuanne!) oli joskus laivalla. No, halvan kaljan ja huonon musiikin luvatussa maassa yksi jos toinenkin on kokenut yllättäen yltyvää rakkaudennälkää, ja päätynyt kansikerroksen diskoteekkiin soidinmenoihin. Tämä ystäväni oli sitten löytänyt jonkun Lapin pojan sieltä ja raahasi tämän rakkaudenmenoihin hyttiinsä. Siellä yläsängyssä oltiin pesäpallotermein ykköspesällä, kun ystävääni alkokin tämä poromiesseikkailu vähän epäilyttämään. Kesken kaiken hän vähän jarrutteli ja mietiskeli ääneen, että pitäskö sittenkään. Lapista etelään asti pimpin ja vodkamäyräköirien perässä tullut sankarimme päätti ottaa sanalliset keinot käyttöön, kun ei kerta hellä kosketus toiminut. Miehisellä äänellä hän kuulutti, että "nyt lettu levälleen". Ei muuten jäänyt niille kesteille se poromies.
Ja koska letuista ei voi koskaan saada liikaa, otimme tänään kakkoskierroksen. Lauran ja muksujen kanssa pistimme nokan kohti Askolaa, jossa Kata väänsi meille muurikkalettuja. Ei huono. Minä tarjosin ruotsalaiset mansikat (iso rasia 3,49e) ja Kata saatanan kalliit vadelmat, (pari vattua 5,95). Milo pääsi kokeilemaan pomppukeinua, jonka käyttö tutkimuksien mukaan hidastaa kävelyn oppimista. Itsehän pompin hyppykeinussa ja kävelin yhdeksänkuisena, että repikääs siitä! Mutta jos Milo ei eskariin mennessä vielä osaa omilla jaloillaan seistä, niin syytetään sitten tota keinukyytiä.
Tässä sitä nyt ollaan. Olen vetänyt pariin päivään ihan överiannoksen lättyjä ja jussiviikonlopulle ehdin jo sopia seuraavat kestit. Mutta ottaen huomioon, että olen näkymätön, niin ei kai sillä niin väliä ole, että mahtuuko vanhoihin vaatteisiin, kun voi vaikka painella peppu paljaana eikä kukaan huomaa. Onhan tässä kropassa enemmän työmaata kuin Kalasatamassa, mutta syssymmällä sitten. Nyt nautin kesästä!
Kaikki tietävät sen fiiliksen, kun kampaajan jälkeen menee kotiin tai töihin tai kouluun tai ihan mihin vain ja ihmiset huomauttavat, että "hei, sä oot käynyt kampaajalla". Tämä on aina vähän sellainen epäselvä tilanne. Ai kappas, en hitto huomannut. Vai mitä siihen pitäisi sanoa? Kiitti? Onko se kohteliaisuus? No, minun ei tarvinnut miettiä. Vaihdoin tukkavärini punaisesta tummanruskeaksi. Pidän punaisesta, mutta punaisen värin nättinä pitäminen vaatii niin paljon enemmän kuin yh kykenee aikaansa antamaan. Värjäilen päätäni yrttiväreillä ja nesteenä käytin tällä kertaa espressoa - because I can. Huppu päähän ja odottelemaan. Värjäyksen aikana pidin päässä vanhoja silmälaseja. Mietin, että kuinka olen ikinä valinnut juuri nuo ikkunaruudut? Peilistä tuijotti Herin sijaan joku kaksvitonen, kokista imevä ja cs:ää pelaava oman elämän rasvatukka. Ja tuo reunahan on koko ajan näkökentässä. Siis eihän näillä edes näe selvästi. Huomasin katselvani asioita joko leuka pystyssä tai sitten Dumbledoremaisesti lasieni yli. Omg.
Väristä tuli mielestäni kiva! Odottelinkin niitä kommentteja uudesta karvoituksestani, ja ehkä mummoltani pientä slaagia. Näin veljeni, mummoni, ukkini, äitini... Ja KUKAAN ei huomannut muutosta. Espressopavut ja hennamömmösekoite ei ollut vain muuttanut hiusteni väriä, vaan tehnyt minusta yksinkertaisesti näkymättömän. Harkitsin välittömästi jonkun pankin ryöstämistä, mutta eipä niissä taida paljoakaan käteistä nykyään olla. Eikä viitsisi ottaa riskiä jonkun valmiiksi postimaksettujen kirjekuorien takia, sillä ne varmaan olisivat olleet ainut saaliini.
Ilkivallan sijaan valitsin lainkuuliaisen elämän ja letut (nyt puhun siis niistä lättänistä paistoksista, en vaihtanut leiriä ja ruvennut sellaisen letun tytöksi). Ensin kurvasimme veljeni kanssa Sipooseen mummon notkuvien pöytien ääreen. Sain jopa ottaa vartin pienet torkut, joka näin superväsyneen yh-äidin elämässä vastaa sellasta keskisuurta lottovoittoa, kuusi oikein ja ehkä vielä pienemmän potin viikkoina se lisänumero. Pistimme myös kastemadot koukkuun (älkää kysykö millä pyhällä hengellä se ukki on tässä peräpohjolan saharassa onnistunut jostain matoja löytämään!!) ja ei muuta kuin apetta onkimaan. Itsehän en syö kalaa, enkä mielellään kyllä koske niihin matoihinkaan, mutta sen takia on pikkuveljet. Saalis olikin suorastaan hurja. Mutta reissun parasta antia olivat mummin rakkaudella paistetut herkut. Lettuja ja mummin tekemää vattuhilloa. Give me amen!
Tulikin letuista mieleen muuten hulvaton tarina. Ystäväni (joka jää nyt nimettömäksi syystä, jonka ymmärrätte tämän kappaleen luettuanne!) oli joskus laivalla. No, halvan kaljan ja huonon musiikin luvatussa maassa yksi jos toinenkin on kokenut yllättäen yltyvää rakkaudennälkää, ja päätynyt kansikerroksen diskoteekkiin soidinmenoihin. Tämä ystäväni oli sitten löytänyt jonkun Lapin pojan sieltä ja raahasi tämän rakkaudenmenoihin hyttiinsä. Siellä yläsängyssä oltiin pesäpallotermein ykköspesällä, kun ystävääni alkokin tämä poromiesseikkailu vähän epäilyttämään. Kesken kaiken hän vähän jarrutteli ja mietiskeli ääneen, että pitäskö sittenkään. Lapista etelään asti pimpin ja vodkamäyräköirien perässä tullut sankarimme päätti ottaa sanalliset keinot käyttöön, kun ei kerta hellä kosketus toiminut. Miehisellä äänellä hän kuulutti, että "nyt lettu levälleen". Ei muuten jäänyt niille kesteille se poromies.
Ja koska letuista ei voi koskaan saada liikaa, otimme tänään kakkoskierroksen. Lauran ja muksujen kanssa pistimme nokan kohti Askolaa, jossa Kata väänsi meille muurikkalettuja. Ei huono. Minä tarjosin ruotsalaiset mansikat (iso rasia 3,49e) ja Kata saatanan kalliit vadelmat, (pari vattua 5,95). Milo pääsi kokeilemaan pomppukeinua, jonka käyttö tutkimuksien mukaan hidastaa kävelyn oppimista. Itsehän pompin hyppykeinussa ja kävelin yhdeksänkuisena, että repikääs siitä! Mutta jos Milo ei eskariin mennessä vielä osaa omilla jaloillaan seistä, niin syytetään sitten tota keinukyytiä.
Tässä sitä nyt ollaan. Olen vetänyt pariin päivään ihan överiannoksen lättyjä ja jussiviikonlopulle ehdin jo sopia seuraavat kestit. Mutta ottaen huomioon, että olen näkymätön, niin ei kai sillä niin väliä ole, että mahtuuko vanhoihin vaatteisiin, kun voi vaikka painella peppu paljaana eikä kukaan huomaa. Onhan tässä kropassa enemmän työmaata kuin Kalasatamassa, mutta syssymmällä sitten. Nyt nautin kesästä!
No comments:
Post a Comment