I slept like a baby. Hah? Eli nukuit kasista kymppiin, imit tissiä, nukuit vähän lisää, yhden aikaan hiffasit, että sinulla on herranjesta varpaat, imit niitä, nukuit taas pari tuntia, itkit ja imit tissiä ja heräsit viideltä syömään lakananreunaa. Koska näinhän se menee.
Nukkuminen on top kolmosessa äitien puheenaiheista. Toinen on ruoka menossa vauvaan sisään ja kolmas se, kun se ruoka tulee ulos. Mutta uni jaksaa puhututtaa. Minuakin. Siitä puhe mistä puute!
Kävin yksi päivä tässä ihan raivon partaalla, kun pläräilin facebookkia ja kiikuttelin vauvaa vaunuissaan päikkäreille kolmatta varttia. Ystäväni lisäsi minut vastikää johonkin sormiruokaa käsittelevään ryhmään. Eteeni osui jonkun epätoivoinen tilitys vauvan yösyömisistä. Hänen vauvansa heräsi parin tunnin välein ja äiti oli luonnollisesti ihan puhki poikki ja pinoon - kamaa heräilevän tissihirmunsa kanssa. Noh, suurin osa kommenteista oli kannustavia. Tämä on vain vaihe. Aikansa se kestää. Onko teillä unirätti? Kokeile maidotonta, kahvitonta, viljatonta, sokeritonta ja ilotonta ruokavaliota. Muutama kommentti siitä, kuinka pystyi samaistumaan. Koomasta haaveilua. Ja sitten se urpå, jonka piti tulla siihen vinkumaan, että "kyllä viisikuisen vielä kuuluukin heräillä parin tunnin välein, sun kuule nyt vaan pitää jaksaa". Lyön toisesta perskankustani vetoa, että kyseisen kommentin kirjoitti joku, joka ei itse herää kuutta kertaa yön aikana lämmittelemään maitopulloja keittiössä! Ja korotan vielä toisella perskankulla ja lyön vetoa siitäkin, että keskustelun aloittanutta avunhuutelijaa ei paljon tuollainen vittuilu lämmittänyt!
Kesäkuun alussa juhlimme afterbabyshowereitamme Katan kanssa. Meillä oli pirun hyvää boolia, tonkka viiniä, shotteja ja kermavaahtotötsä (joka oli virhe antaa minun käsiini. Ei liity alkoholiin mitenkään, kunhan vain mainitsin, että lälälllälällääää). Olin kaukaa viisas ja lopettelin alkoholin juomisen jo ajoissa, mutta neljän jälkeen vasta kömmin nukkumaan, ja silloinkin vielä Katan kanssa vaihdoimme ihan just niin viisaita ajatuksia, kuin vain kaksi väsynyttä äitiä voi viideltä aamuyöllä vaihtaa. Ajattelin, että aamulla varmaan kuolisin väsymykseen. Mutta sainkin yllättyä! Ihan perus aamu. Normi päivä. Nukuin viisi tuntia putkeen, joka oli itse asiassa ihan kivasti. Ainut miessuhteeni tällä hetkellä, Nukku-Matti, oli sinä yönä oikein antelias unihiekoissaan ja nukuin kuin TUKKI, en niin kuin vauva! Olinhan minä ihan kuoleman väsynyt ja tunsin kuinka kuolema hieroi väsyneitä hartioitani ja kutsui luokseen. Silmät pyörivät päässä kuin Esson täyspotti lounastauolla ja aivotoiminta muistutti lähinnä länsimetron rakennustöitä - helevetin epävarmaa. Haistatin kuitenki pitkät viikatemiehelle ja menin aamupalalle.
Mutta siis tällainen on olotilani lähes aina. Darraväsy ilman sitä yötä yökerhossa, saunassa tai pieruverkkareissa. Koko ajan väsyttää! Koko ajan on ihan pihalla. Edes pitkät unet saatuani olo ei parantunut. Välillä mietin, että palaanko koskaan entiselleni. Järki sanoo toki, että tietysti palaan. Jaksan vielä ajatella, löydän sudokuun ratkaisut ja muistan asioita (kuten lapseni nimen), enkä enää roudaile tavaroita yöllä ympäri kämppää ja etsi niitä hädissäni aamulla. Mutta silti pelottaa ja jännittää. Mitä, jos ei vaan jaksa? Jos univelalla ei olekaan euribor-korkoja, vaan joku koronkiskuri uni-Jukka tulee ja vie perikatoon? Millä laina-ajalla näitä ehtii maksella, kun töihinkin pitäisi lopulta jaksaa ja muitakin velvollisuuksia hoidella?
Yleensä Milo herää kahdesti yössä. Se ei edes ole paha, monilla asiat on paljon huonommin. Ensimmäinen herätys on aina paha. Viime viikolla muistan yösyötön jälkeen, kun peittelin Milon nätisti muumilakanoihin ja istuin sängyllä. Ajatuksen raksutellessa ihan noin niinku pikkusen hitaalla päätin sitten, että nukkuisin hetken istualtani, koska en yksinkertaisesti jaksanut nähdä sitä vaivaa, että olisin liikkunut ja asetellut raskaan pääni tyynyyn. Piti kerätä voimia. Yöllä se tuntui ihan kuningasidealta, kunnes joitain hetkiä (minuutteja, tunteja, who knows) myöhemmin heräsin miettimään niskaani pidellen, että mikähän ideoitten kuningas tämäkin taas tosiaan oli.
Olo on niin zombie, että jos minulta katkoisi pään, niin alakroppa varmasti jatkaisi omaa elämäänsä. Haaveilen olevani muumipeikko ja nukkuvani talviunta. Tai edes joku Kuusamon karhu. Muumipeikko vaan saa joka päivä pannukakkuja, että sillä tavalla se on kyllä näistä kahdesta voitolla.
Ja sitten joku urpå kehtaa interwebin ihmeellisessä maailmassa todeta, että ihan normaalia. Normaalia my ass (josta löin vetoakin!). Normaalia on se, kun menee illalla nukkumaan, ja aamulla herää. Suuren raivon vallassa kirosin tuon kommentin kirjoittaneen äidin jonnekin helvettiäkin alemmas. Linnanmäelle ilman ranneketta. Tai Siljan buffaan täydellä vatsalla. Lempiartistin konserttiin kuurona. Uimahalliin nakupellenä. Harrastelijateatterin Hamlet-esitykseen. Kaikkiin näihin. Tämän jälkeen suurin ja dramaattisin elkein erosin sormiruokaryhmästä. Tunsin sairaalloista hyvyyttä itsestäni siinä näkkileipää mutustellessani, joka oli tietysti täysin valheellista (siis se fiilis, se näkkileipä oli ihan aito koulunäkki!). Luulin olevani jotenkin korkeammalla ja viisaamassa asemassa, leijuin suorastaan omahyvyydessäni, vaikka minähän se vedin unenpuutteissani koko hernemaissipaprikan ylähengitysteihini ihan mitättömän pienestä jutusta. Mutta unenpuute. Se ajaa ihmeellisiin tekoihin ja ennen kaikkea ruuvinkieroihin ajatuksiin.
Tsemppiä kaikille univelkojen kanssa painiville! We can do it!!!
Nukkuminen on top kolmosessa äitien puheenaiheista. Toinen on ruoka menossa vauvaan sisään ja kolmas se, kun se ruoka tulee ulos. Mutta uni jaksaa puhututtaa. Minuakin. Siitä puhe mistä puute!
Kävin yksi päivä tässä ihan raivon partaalla, kun pläräilin facebookkia ja kiikuttelin vauvaa vaunuissaan päikkäreille kolmatta varttia. Ystäväni lisäsi minut vastikää johonkin sormiruokaa käsittelevään ryhmään. Eteeni osui jonkun epätoivoinen tilitys vauvan yösyömisistä. Hänen vauvansa heräsi parin tunnin välein ja äiti oli luonnollisesti ihan puhki poikki ja pinoon - kamaa heräilevän tissihirmunsa kanssa. Noh, suurin osa kommenteista oli kannustavia. Tämä on vain vaihe. Aikansa se kestää. Onko teillä unirätti? Kokeile maidotonta, kahvitonta, viljatonta, sokeritonta ja ilotonta ruokavaliota. Muutama kommentti siitä, kuinka pystyi samaistumaan. Koomasta haaveilua. Ja sitten se urpå, jonka piti tulla siihen vinkumaan, että "kyllä viisikuisen vielä kuuluukin heräillä parin tunnin välein, sun kuule nyt vaan pitää jaksaa". Lyön toisesta perskankustani vetoa, että kyseisen kommentin kirjoitti joku, joka ei itse herää kuutta kertaa yön aikana lämmittelemään maitopulloja keittiössä! Ja korotan vielä toisella perskankulla ja lyön vetoa siitäkin, että keskustelun aloittanutta avunhuutelijaa ei paljon tuollainen vittuilu lämmittänyt!
Kesäkuun alussa juhlimme afterbabyshowereitamme Katan kanssa. Meillä oli pirun hyvää boolia, tonkka viiniä, shotteja ja kermavaahtotötsä (joka oli virhe antaa minun käsiini. Ei liity alkoholiin mitenkään, kunhan vain mainitsin, että lälälllälällääää). Olin kaukaa viisas ja lopettelin alkoholin juomisen jo ajoissa, mutta neljän jälkeen vasta kömmin nukkumaan, ja silloinkin vielä Katan kanssa vaihdoimme ihan just niin viisaita ajatuksia, kuin vain kaksi väsynyttä äitiä voi viideltä aamuyöllä vaihtaa. Ajattelin, että aamulla varmaan kuolisin väsymykseen. Mutta sainkin yllättyä! Ihan perus aamu. Normi päivä. Nukuin viisi tuntia putkeen, joka oli itse asiassa ihan kivasti. Ainut miessuhteeni tällä hetkellä, Nukku-Matti, oli sinä yönä oikein antelias unihiekoissaan ja nukuin kuin TUKKI, en niin kuin vauva! Olinhan minä ihan kuoleman väsynyt ja tunsin kuinka kuolema hieroi väsyneitä hartioitani ja kutsui luokseen. Silmät pyörivät päässä kuin Esson täyspotti lounastauolla ja aivotoiminta muistutti lähinnä länsimetron rakennustöitä - helevetin epävarmaa. Haistatin kuitenki pitkät viikatemiehelle ja menin aamupalalle.
Mutta siis tällainen on olotilani lähes aina. Darraväsy ilman sitä yötä yökerhossa, saunassa tai pieruverkkareissa. Koko ajan väsyttää! Koko ajan on ihan pihalla. Edes pitkät unet saatuani olo ei parantunut. Välillä mietin, että palaanko koskaan entiselleni. Järki sanoo toki, että tietysti palaan. Jaksan vielä ajatella, löydän sudokuun ratkaisut ja muistan asioita (kuten lapseni nimen), enkä enää roudaile tavaroita yöllä ympäri kämppää ja etsi niitä hädissäni aamulla. Mutta silti pelottaa ja jännittää. Mitä, jos ei vaan jaksa? Jos univelalla ei olekaan euribor-korkoja, vaan joku koronkiskuri uni-Jukka tulee ja vie perikatoon? Millä laina-ajalla näitä ehtii maksella, kun töihinkin pitäisi lopulta jaksaa ja muitakin velvollisuuksia hoidella?
Yleensä Milo herää kahdesti yössä. Se ei edes ole paha, monilla asiat on paljon huonommin. Ensimmäinen herätys on aina paha. Viime viikolla muistan yösyötön jälkeen, kun peittelin Milon nätisti muumilakanoihin ja istuin sängyllä. Ajatuksen raksutellessa ihan noin niinku pikkusen hitaalla päätin sitten, että nukkuisin hetken istualtani, koska en yksinkertaisesti jaksanut nähdä sitä vaivaa, että olisin liikkunut ja asetellut raskaan pääni tyynyyn. Piti kerätä voimia. Yöllä se tuntui ihan kuningasidealta, kunnes joitain hetkiä (minuutteja, tunteja, who knows) myöhemmin heräsin miettimään niskaani pidellen, että mikähän ideoitten kuningas tämäkin taas tosiaan oli.
Olo on niin zombie, että jos minulta katkoisi pään, niin alakroppa varmasti jatkaisi omaa elämäänsä. Haaveilen olevani muumipeikko ja nukkuvani talviunta. Tai edes joku Kuusamon karhu. Muumipeikko vaan saa joka päivä pannukakkuja, että sillä tavalla se on kyllä näistä kahdesta voitolla.
Ja sitten joku urpå kehtaa interwebin ihmeellisessä maailmassa todeta, että ihan normaalia. Normaalia my ass (josta löin vetoakin!). Normaalia on se, kun menee illalla nukkumaan, ja aamulla herää. Suuren raivon vallassa kirosin tuon kommentin kirjoittaneen äidin jonnekin helvettiäkin alemmas. Linnanmäelle ilman ranneketta. Tai Siljan buffaan täydellä vatsalla. Lempiartistin konserttiin kuurona. Uimahalliin nakupellenä. Harrastelijateatterin Hamlet-esitykseen. Kaikkiin näihin. Tämän jälkeen suurin ja dramaattisin elkein erosin sormiruokaryhmästä. Tunsin sairaalloista hyvyyttä itsestäni siinä näkkileipää mutustellessani, joka oli tietysti täysin valheellista (siis se fiilis, se näkkileipä oli ihan aito koulunäkki!). Luulin olevani jotenkin korkeammalla ja viisaamassa asemassa, leijuin suorastaan omahyvyydessäni, vaikka minähän se vedin unenpuutteissani koko hernemaissipaprikan ylähengitysteihini ihan mitättömän pienestä jutusta. Mutta unenpuute. Se ajaa ihmeellisiin tekoihin ja ennen kaikkea ruuvinkieroihin ajatuksiin.
Tsemppiä kaikille univelkojen kanssa painiville! We can do it!!!
Yh-mutsin sininen uni-remix
Joka ilta kun vauva sammuu,
ja saapuu surkea yö.
Niin nukku-Matti nousee,
ja äitiä turpaan lyö.
On sillä unihiekka loppu,
sen sai jo joku muu.
Se hyppää sitten kaapin taa,
ja alkaa reivaamaan.
On äitillä sekainen tukka
se on sekainen ja likainen juu.
Ja jotain einesruokaa
se likaisilla hampailla syö.
On naapurilla sininen prätkä,
ja se prätkä surraa näin.
Surrur surrur ja herää,
vauva lyhyiltä uniltaan näin.
Ja pieni vauva itkee,
unirytmi on kallellaan.
Ja pientä unilelua,
vauva pitää kainalossaan.
Ja äiti tarjoo maidon,
ja lapsi sen ottaa näin.
Muikis tuiskis ja lähtee,
vauva uusia uniaan päin.
Ja siellä on kultainen uni,
ja kultainen vauvani juu.
Siellä unien omassa maassa,
äitikin rauhoittuu.
Mutta huomenna äiti lupaa,
vähän laatikoitaan kauhoa,
jos löytyisi vaikka ruuvari,
voisi prätkänkumit puhkoa.
No comments:
Post a Comment