Nyt osui soppa tuulettimeen, Heli.

Hei vaan Heli Vaaranen. Pistit tovi sitten lusikkasi sinäkin tähän soppaan kirjoittamalla kolumnin yksinhuoltajien timanttisuudesta. Osui aika pahasti tuulettimeen se soppa, eikö osunutkin? Halusin ihan muutaman pikkujutun tuoda ilmi. 

Jos joku ei ole lukenut alkuperäistä pätkää, niin se löytyy täältä: 

https://yle.fi/uutiset/3-11089906

“Kirjoitan sinulle, joka huollat lastasi yksin. Sinulle, joka elätät lastasi yhdellä palkalla.

Kunta maksaa sinulle elatustukea, joka hädin tuskin riittää kenkäpariin. “

En tiedä mistä teikäläinen mononsa ostaa, mutta ihan hyvin on suksittu vähän edullisemmillakin kengillä menemään. Kelan, ei kunnan, maksama elatustuki on nättiin tasasummaan pyöristettynä 150 euroa. Tuolla summalla saisi itse asiassa molemmille jo omat laatuparinsa tossuja. Tai kymmenet siitä monien varsinkin kesällä suosimasta “nätit ja halvat” valikoimasta. 

“Kokemuksesi ainoana vanhempana ovat olleet kovia, mutta ne ovat vain vahvistaneet parhaita ominaisuuksiasi. “

No enpä tiedä. Jos joku on tässä vanhemmuuden myötä korostunut, niin notkoselkä ja tuo varsin epäkäytännöllinen, sisään integroitu pelastusrengas tuossa vyötäisillä. 

Valvomiset, synnytyksen jälkeinen masennus, epävarmuus ja lukuisat unikoulut eivät ole vahvistaneet minua tipan tippaa. Mitä ominaisuuksiini tulee, niin korostuneita ovat edellä mainittujen vuoksi lähinnä väsymys, v-käyrä, jenkkakauha-vyötärö-indeksi. 

“Kun lapsi tarvitsee jotakin, mitä kaverilla on, selität ettei ole rahaa, mutta sanot sen samaan sävyyn kuin että “tänään sataa”, jotta lapsi ei huolestuisi.”

Jos lapseni tarvitsee jotain, ostan sen hänelle. 

“Kun menet ostoksille, rahattomuus näkyy sinussa. Myyjän katse pyyhkäisee sormuksetonta kättäsi ja hän vie sinut halpojen tavaroiden hyllylle. Häpeät, valikoit mitä voit ja lähdet.”

Ensinnäkin. Yhden yhtä ainotta Prisman kassaa ei ole koko päälle kolmekymmenvuotisen elinaikani aika kiinnostanut hevon veetä, mitä meikäläisen hihnalla liikkuu. Näen tässä nyt potentiaalisen paikan pahoittaa mieleni. Enkö minä ole kiinnostava? Lisäksi kyllä tosiaan mietityttää, että mikä tämä “halpojen tavaroiden hylly” on? Voisiko joku elintarvikealan ammattilainen vinkata? Varsin pihi, lapseton veljeni olisi varmastikin kovin kiitollinen tiedosta. 

“Teet parhaasi, vaikka tiedät ettei se riitä. “

Oletko pöllinyt tämä sloganin nyt jostain hoitoalan julkaisusta? Vanhempana olen näet varsin riittävä. 

“Yksinhuoltaja, olet timantti ja lapsi rinnallasi on toinen, kasvava timantti. Koet onnen tunteita ja ihailet lastasi, jonka taloudellinen asema on todennäköisesti muita heikompi. Tuet hänen taipumuksiaan minkä pystyt, vaikka koko maailma hokisi, miten surkeassa tilanteessa lapsesi elää. “

Öö?? Nyt Heli hyvä kannattaa pistää kaverit vaihtoon. Meidän piireissä ei näet ole ollut tapana hokea ihmisille, että “onpas sun lapsi niin surkeassa asemassa”. Eikä sitä ole hokenut minulle maailmakaan. Ei ainakaan tässä lintukodossa, jota saamme kutsua kotimaaksemme. Niin kuin me monet tiedämme, parhaat muistot syntyvät yhteisestä ajasta ja koetusta rakkaudesta, ei kultaisesta kauhasta housun persauksissa. Se on näet ihan sama kuinka kimmeltävää soppakauhaa sinne takalistoon asentaa, sillä ei onnea ammenneta. 

“Saatat olla yksinäinen, sillä sinulla ei ole seuraa toisesta aikuisesta, mutta työnnät yksinäisyyden taka-alalle. Sinun on kestettävä vaikeuksia ja hyväksyttävä se tosiasia, että toista auttavaa käsiparia tai lompakkoa ei ole. Vaikeissa tilanteissa olette keskenänne. Ei ole muita.”

Tähän väliin tahtoisin kiittää niitä ihmisiä, jotka ovat olleet jollain tapana tukenamme vähintään viikottain: äitini, isäni, molemmat veljeni, lapseni kummit, mummit, ystäväni, synnytyspelkoryhmäni, yksinhuoltajapoppoomme, työkaverini ja satunnaiset tuntemattomat ihanuudet, jotka osuvat elämäämme. Kuten sosiaaliohjaaja, joka auttaa meitä nyt unikoulussa. Tai joku turkkilainen Mehmet, joka kantoi meille tänään pizzan himaan. Oli muuten ihan kuus kautta viis. 

“Kun sinua vastaan kävelee väsynyt yksinhuoltaja, älä tuomitse häntä. Koeta nähdä hänet ihmisenä, eikä vain yksinhuoltajana. “

Kehotan sinua seuraamaan omia sanojasi. Älä tuomitse yksinhuoltajaa köyhäksi ja yksinäiseksi. Näe hänet ihmisenä, älä sosiaalisena ongelmana.  

“Timantti tarvitsee vain hitusen valoa, vain muutaman säteen, ja se loistaa taas. “

Yksinhuoltaja ei kaipaile sinun jonninjoutavia valonsäteitäsi. Niistä ei ammenneta apetta pöytään. Mitä yksinhuoltaja kaipaa, on näiden pölyttyneiden, Dannyn kultaisina vuosina jo vanhaksi jääneiden asenteiden päivitystä tälle vuosituhannelle. Yksinhuoltaja kaipaa konkreettista apua, ihmisiä ympärilleen, yhteiskunnan tukea jaksamiselle ja oman ajan mahdolistamiselle. Ei lamppuja. Niitä saa tokmannilta. 

Ystävällisin terveisin:

Eräs yksinhuoltaja. 

PS: Niin ja tosiaan, jos voitaisi tehdä tärskyt sinne halpojen tavaroiden osastolle, ni olisi jees.

Meillä asuu kanukki. Ja ranskis. Ja kinkki. Ja miten he päätyivät meille...

Siitä se ajatus sitten lähti…

Olen sinkkumutsi. Asun yksin lapseni kanssa. Tavallaan. Vuoden aikana tätä pientä kerrostalokolmiota on kutsunut kodikseen vajaa 10 ihmistä, kaiken kaikkiaan kolmelta eri mantereelta.

Kaikki lähti siitä, kun monen monta vuotta sitten istuin kotisohvalleni, otin pari jääkaappikylmää greippiä messiin ja aloin mutustaa niitä katsellen telkkaria. Ohjelma jostain afrikkalaisesta eläinlääkäristä ja hänen perheestään. Wild at heart. Brittihömppää, jonka kerronta ei ollut Emmy-palkinnon tasoista, mutta maisemat veivät mennessään. Siinä lusikka suussa, greipin roiskeita silmälaseissa totesin ääneen… “mä lähden tonne”.

Maa oli Etelä-Afrikka. Ah, olin aina halunnut safarille. Afrikka kiehtoi, mutta myös jännitti. Vapaaehtoistöitä on lukemattomia, järjestöjä joka lähtöön. Jos siis löytyy vanhoja kunnon pressankuvia taskuista. Viikko luonnonpuistossa vapaaehtoisena maksoi abauttiarallaa 500 euroa. Ja koska useista yrityksistä huolimatta rahapuuni ei vieläkään kasvanut euroja, oli minun turvauduttava johonkin muuhun. Silloin löysin helpx-sivuston. Ja ei aikaakaan, kun löysin varpaani Etelä-Afrikan hiekasta, niin hiton kaukana kotoa, että hirvitti, ja toisaalta ihastutti samaan aikaan. Diili oli simppeli: hostellin respassa työskentelyä vastaan sain ylläpidon. Ja pääsisin safarille aina, kun vain kyytiin mahtuisi.

Mitäs sitten?

Matkailu on ollut minulle sydämen asia aina. Minä en kuitenkaan ole se äiti, joka pakkaa matkarattaita ja pamppersseja käsveskoihin sekä kolmen viikon pilttipurkkeja ruumaan. Eih. Olen suosiolla keskittynyt taaperoni kanssa kotimaan matkailuun. Ja niin antoisaa kun se on ollutkin (oikeasti!!), niin uusiin kulttuureihin tutustuminen vain on sisäänrakennettu tähän Heri 1.0-malliin pirun tiukasti. Kaipasin maailmaa. Ja koska minä en päässyt maailmalle, halusin tuoda maailman luokseni. Vähän niin kuin se Muhammed ja vuori-juttu.

Olen ennen kaikkea sellainen tuumasta toimeen tyyppi. Märehtiminen on lehmien hommaa. Niinpä päätin kokeilla itse hostina olemista. Kokemukseni kahdelta Etelä-Afrikan rundilta olivat niin uskomattomat, että miksen minä voisi tarjota muille samaa? Lasten- ja kodinhoitoa vastaan tietysti.

Kuinka se homma sitten toimii?

Perinteinen aupair työskentelee järjestön kautta. Hänellä on tarkkaan asetetut hommat ja työtunnit, järjestö tukena ja turvana ja taskuraha. Oiva vaihtoehto vanhemmille, jotka haluat ns. varman nakin. Vähän tyyriin puoleisen, mutta varman ja pitkäaikaisen.

Netin kautta saatu aupair on eri juttu. Kyseisiä sivustoja on muutamiakin, ja varmasti enempi löytyisi, jos vain jaksaisi koluta. Host- eli minä, perustin oman profiilin, jossa kerron mitä tarjoan ja mitä haen. Etsin hyvää tyyppiä hengailemaan, oppimaan suomalaisuudesta ja kertomaan omasta kulttuuristaan, hoitamaan lastani ja imuroimaan. Minä tarjoan yleensä ihan laadukkaanpuoleiset kasvispöperöt, saunakokemuksia, metsässä samoilua ja paljon vapaa-aikaa, jolloin voi koluta Helsingin ihmeitä. Kun joku kiinnostuu ilmoituksestani, hän laittaa viestiä. Kuka on, milloin haluaisi tulla ja kuinka pitkäksi aikaa. Ja siitä se juttu sitten lähtee.

Tavallaan netin kautta sopiminen on riskaapelimpaa, koska ei, minä en voi olla 100% varma, että ovesta kävelevä tyyppi on yhtä ihana ja ahkera, kuin väittää olevansa. Mutta eipä heilläkään ole takeita siitä, ettei 19-vuotiaalle saksalaistytölle avaa ovea 140-kiloinen, hikinen miehenköriläs.

Mitä on jäänyt käteen?

Apukädet kotona ovat olleet yksinhuoltajalle korvaamattomat. Joku muukin tiskaa ja imuroi, ja katsoo Milon perään, jotta minä saan käydä kaupassa yksin. Ja kaikki me äidit tiedämme, että se on lähes orgasmin paikka, kun saa plärätä maitohyllyllä uutusjogurtteja ylhäisessä yksinäisyydessään. Pyykit peseytyvät välillä työpäiväni aikana kuin itsestään ja roskat löytävät pihalle asunnosta lähes taianomaisesti ollessani poissa, kiitos helppereiden.

Olen kuitenkin helppereiltä saanut paljon enemmän, kuin vain puhtaaksi pyykättyjä pikkupöksyjä ja apuja taaperon energioiden taltuttamisessa. Olen saanut tutustunut vuoden aikana uskomattomiin tyyppeihin. Minulla on niin monta tarinaa, etten voi valita, mitä kertoisin. Olen naureskellut intialaistytölle, joka kysyi, olenko aina osannut käyttää haarukkaa ja veistä. Olen käynyt vilkkaita keskusteluja illan hämärtyessä ranskalaisaupairin kanssa ja pohtinut syntyjä syviä vinkkulasit käsissämme toisen kanssa. Olen tutustunut kiinalaiseen keittiöön (virhe!!) ja syönyt mitä ihanampia ranskalaisia herkkuja. Jokaisesta aupairista on lyhyessäkin ajassa tullut osa perhettä, ja joskus tekisi mieli pakkoadoptoida heidät, eikä päästää jatkamaan matkaa. Hassua, miten niin nopeasti voikaan löytää niin erilaisen ihmisen kanssa yhteyden, jokaisen kanssa omanlaisensa. Tälläkin hetkellä vieressäni istuu teetä hörppivä ranskalainen, joka tekee illalla minulle ja vieraaksi saapuvalle perheelleni ranskalaista, maalaistyyppistä sipulikeittioa. On muuten ihan eri juttu, kuin se knorrin pussipöperö.

Harva helpperi vain pyörähtää ja lähtee. Sunnuntaina meille saapuu saksalainen Johanna, joka viipyi syyslomansa Suomessa jo viime vuonna, ja janosi päästä takaisin. Jouluna meille tulee taas kanadalaistyttö, joka varaili lentoja takaisin jo ennen kuin ehti edes lähteä. Ja nekin, jotka eivät enää takaisin löydä, ovat kaikki kutsuneet meidät Milon kanssa heidän luokseen. Meillä on koteja jo ympäri maailmaa, jotka odottavat vierailuamme innolla.

Ootsä hullu?

Monet kysytvät, että eikö minua pelota? Eikö tämä ole riski, ottaa nyt tuiki tuntematon kotiinsa? Minä vastaan aina, että riski olisi se, että jättäisin tällaisen mahdollisuuden käyttämättä. Olen saanut apuja ja kokemuksia niin paljon, ettei sille voi asettaa hintaa. Ja jos tuo meillä yli kuukauden päivät asunut ranskanpulla nyt yhtäkkiä päättäisi ruveta pitkäkyntiseksi ja pölliä meikäläisen telkkarin, niin onnea vain, kun tuota 50-kiloista mötikkää kantaisi yksin täältä pihalle.

Monet myös pohtivat, että eikö sellainen ärsytä, kun joku tuntematon pyörii nurkissa. Ei. Ei sitä parin päivän jälkeen enää ole tuntematon. Olen sosiaalinen tapaus ja mielestäni on ihana keskustella ruokapöydässä maittavan ruoan äärellä muutakin kuin vain ätä ätä tai tätä tätä ja heittää lusikalla ruokaa ikkunaan. Viimeistään saunan lauteilla löylyä lyödessä tutustuu. Yhteinen eläminen ja oleminen on juuri parasta, sillä siinä sitä oppii. Esimerkiksi sen, että kiinalainen ei ollut tehnyt ikinä eläessään tulta, ei edes kynttilään. Tai että tetrapakit eivät tosiaan ole vielä ehtineet Ranskaan asti, joka selvisi, kun ranskalaisaupairimme oli teurastanut jogurttitötsää saksilla varttitunnin.

Tähän on hyvä päättää...

Elämää kiinalaisen aupairin kanssa

Kesäkuun puolessa välissä meille muutti aupairiksi tyttö. Hänen nimensä on joko Jiezing tai Ziejing (joita kumpaakaan ei varmasti edes kirjoiteta näin). Näin elokuun puolenvälin paikkeilla, kaksi kuukautta siitä, kun hän koputteli oveemme, en vieläkään ole oppinut, kumpi hitto se nyt on. Muutaman päivän jälkeen olisin vielä voinut kysyä, mutta jossain vaiheessa meni se maaginen raja, se veteen piirretty viiva, kun kysyminen olisi ollut jo noloa. Yleensä hänen huomionsa saavuttaakseni toteankin vain yksinkertaisesti "hey" ja toivon sormet ristissä, että hän kuuntelee.

En oikeastaan loppujen lopuksi tiennyt Kiinasta paljoakaan, ennen kuin tuo 40-kiloinen kiinalaismimmi muutti romuineen päivineen asumaan vierashuoneeseemme. Se mitä kaikki suomalaiset tietävät on, että Kiinassa syödään koiria. Maailman isoin maa. Riisiä. Hyvää ruokaa (joka ei muuten pidä paikkaansa). Kommunismi. Kielletty google.

On ollut äärimmäisen piristävää rikkoa ennen kaikkea omia ennakkoluulojani. Kuvittelin jotenkin, että Kiinassa tulotaso olisi merkittävästi alhaisempi, ja että tuossa muovikrääsän luvatussa maassa (made in China) kaikki olisi halpaa kuin saippua. Sen sijaan kohtasinkin olohuoneessani tytön, jonka tulotaso oli omaa luokkaani. Hänen mielestään suomalainen hintataso vastasi kotimaata muuten, mutta ruokaa saisi kuulemma Kiinasta huokemampaan hintaan. Olin kuitenkin oikeassa siitä, että täällä vapaan sanan ja median lintukodossa eläminen on kiinalaisvieraalle pieni ihme. Hän kertoi minulle we-chatista, kiinalaisesta vastineesta whatsapille. Ja siitä, että oikeastaan yliopistoalueella on aika helppo kiertää sääntöjä ja ladata ohjelmat, joiden avulla myös Kiinassa pääsee googleen - toki laittomasti. Hän sanoi, että kukaan mannerkiinassa ei oikeastaan tiedä, mitä Hong Kongissa tapahtuu, sillä kiinalaiset mediat sensuroivat kaikki uutiset. Onneksi hän osaa japania, jonka vuoksi hän lukeekin uutiset aina naapurisaarivaltion medioista.

Yksi suurimmista mullistuksista meille molemmille on ollut ruoka. Siinä missä lähikinkkini sapuska on kuin jumalan lahja itä-helsinkiläiselle lähiölle, niin on se samalla valovuosien päässä siitä, mitä oikea kiinalainen ruoka on. Kun samaan kaatilaan heittää puoleksi tunniksi kiehuttelemaan herkkusieniä, riisinuudelia, salaatinlehtiä ja kanankoipia luinen päivineen, niin synnytyksen jälkeiset istukoineen päivineen alkavat tähän verrattuna näyttämään herkullisilta. Hänen mielestään taas vihanneshyllymme näyttää niin epäaidolta, ettei se houkuttele kokkamaan. Ihmettelin tätä aluksi, mutta muutaman kauppareissun jälkeen huomasin sen itsekin. Jok'ikinen munakoiso hyllyssä on saman muotoinen, saman värinen ja saman kokoinen. Kurkut ovat suoria kuin Näsinneulat, korkeintaan pituudessa on muutaman sentin ero. Omenoissa on tarjolla yhtä ainutta kokoa ja vain niin täydellisen värivirheettömiä yksilöitä, että epäilen niitä myrkytetyiksi taikaomenoiksi ja alan vaistomaisesti metsästämään vessapaperihyllyjen väleistä seitsemää kääpiötä.

Alkoholinkäyttömme eroaa valtavasti. Meille alkoholi on päihde, jota käytetään rentoutumiseen ja viihtymiseen (ja toisinaan ördäämiseen ja möykkäämiseen) viikonloppuisin ja loma-aikoina, ehkä joskus iltaisin. Hänelle alkoholijuomat ovat juomia muiden joukossa, jonka takia hän eräänäkin arkiaamuna siemaili matkalonkeroa bussissa ennen kymmentä. Muutaman kerran hän on juonut siideriä aamupalaksi, koska eihän siitä yhdestä nyt kuulemma päihtymään pääse. Karhun A-olut on kuulemma erinomaista lientä opiskelun oheen: varsin juotavaa, mutta sopivan pahaa, jotta se pitää hereillä. Rainbown ällömakea light-siideri taasen on hänen lempparinsa kaikista niistä juomista, joita olen hänelle kantanut maistettavaksi. Jallu oli kuulemma vahvaksi viinaksi aika laimeaa. Kiinassa on kuulemma tapana poltella brenkut kotona, jolloin prosentit ovat lähempänä eläkeikää, kuin neljääkymppiä, joten ymmärrän, miksi yhden tähden kansasllisjuomamme maistui hänestä lähinnä vetiseltä.

Seikkailua kerrakseen oli viedä kiinalaisvieraamme maaseudun rauhaan, Juukaan, Pielisen rannalle ihmettelemään hiljaisuutta. Sukumme mökki sijaitsee siellä, Pentinniemellä, keskellä metsää. 1983 rakennettu pieni puinen tönö, jonne jälkikäteen on toki vedetty sähköt, mutta jossa juoksevasta vedestä voi vain haaveilla, vessasta puhumattakaan.

Kuulin eräästä kiinalaispoppoosta, joka oli majoitettu Helsingissä meren rannalla sijaitsevaan, rauhaisaan hotelliin. Hälinään tottuneet kiinalaisparat olivat menneet hiljaisuudesta niin sekaisin, että koko ryhmä oli lopulta siirretty keskustaan hotelliin, jossa varmasti kuului elämän ääniä ja liikenteen möykkää. Meidän kiinalaisemme ei kuitenkaan ahdistunut hiljaisuudesta, päin vastoin. Hän nautti siitä, kun sai joogata rauhassa kalliorannalla laineiden liplatusta kuunnellen. Aika zen.

Tuli elementtinä oli kinkille uusi juttu. Kun ensimmäistä kertaa laitoin alati kasvavan poltettavien roskien pinon uunin perälle ja annoin hänen käteensä tulitikut, oli hän hämillään. Oli nähnyt moisia elokuvissa, muttei koskaan ollut raapaissut tulitikkua. Aika sohimistahan se olikin. Toivoin salaa, että olisin videokuvannut sen yrittämisen. Kun lopulta pienikin kipinä kajahti askin kyljestä ilmoille, sai kinkki lähes slaagin ja heitti palamattoman tikun uuniin. Samana iltana hän yritti sytyttää saunaa laittamalla pesän täyteen isoa koivuklapia ja raapimalla tikkuja perään. Puolen tunnin ja noin kolmen tulitikkuaskin jälkeen uunin perällä oli niin paljon palamattomia tikkuja, että ne yksin riittivät sytykkeiksi.

Kylmään järviveteen en kinkkiä saanut, joskaan en myöskään itse rohjennut mennä alle 15-asteiseen veteen pulikoimaan. Ehdotin eräänä iltana, että kinkki lähtisi kastelemaan jalkojaan Pieliseen ja mahdollisesti uimaan, mutta hän oli huolissaan siitä, voiko kuukautisten aikaan mennä järveen. Ei niinkään sen takia, mitä järvi tekisi hänelle, vaan mitä hänen kuukautisensa tekisivät järvelle. "I never thought I make pollution in Finland". Oli muuten aika tonnin seteli-ilme kasvoilla, kun ilmoitin, että tottakai menkkojen aikaan voi uida, minähän pissaankin järveen. "PISSAAT?? EIHÄN JÄRVEEN VOI PISSATA."

Watch me. Menin ja kusin järveen.

Vaikka uiminen oli enemmän huti kuin hitti, niin sauna kokemuksena osui ja upposi kiinalaisvieraasemme kuin jäävuori titanikkiin. Saunaan liittyvät rituaalit ihmetyttivät ja hauskuuttivat, mutta löylyistä kiinalaisemme osasi nauttia heti ensimmäisestä vesikauhasta lähtien. Saunavasta oli kinkin mielestä kummallinen kapistus, eikä hän uskonut sen maagisesti parantavaan voimaan, vaan piti toisten alastomien vartaloiden hakkaamista risuilla lähinnä huvittavana bdsm:n muotona. Alastomuus taasen oli fine, hänelle jopa mieluista, ja hän ihmettelikin, kun käärimme tyttöporukallakin pyyhkeet ympärille saunasta jäähylle lähtiessämme. Pyyhkeen käärimisestä puheen ollen.... Ensimmäisenä päivänä mökillä isäni oli mukanamme, jonka vuoksi sanoin hänelle, että saunatauolla hän voi kääriytyä pyyhkeeseen. Hän heitti pyyhkeen olalleen kuin nyrkkeilijä ja katseli ihmeissään minun kainaloiden alta käärittyä pyyhettä. "WAU!!! How you do that??". Näytin, kuinka pyyhe kääräistään vartalon ympäri. Hän teki saman, ja jäi istumaan pyyhkeeseen verhoutuneena kuistille. "Wau, just like a dress, but towel". Siinä hän sitten istui, ison kaupungin kasvatti keskellä ei mitään ja kummasteli onnellisena niinkin arkisen tavaran, kuin pyyhkeen, monia käyttötarkoituksia.

Milo ja kinkki ovat alusta alkaen tulleet erinomaisesti toimeen. Hän on viidestä lapsesta neljäs, ja jo täti, joten hänellä oli kokemustakin kertynyt vauhdikkaista taaperoista. Hän on perheen neljäntenä lapsena sakkolapsi, josta piti aikuisikään asti maksaa merkittävän suuria sakkoja kuukausittain. Hänen pikkusiskonsa oli viimeinen taloudellinen itsemurha, johon perheellä oli varaa, sillä aiemmin yhden, nykyään kahden lapsen politiikkaa harrastavassa maassa ylimenevät mukulat ovat kalliita kuin pirut.

Lauantaina kinkki lähtee. Perjantaina vien hänet vielä savusaunaan kiitokseksi parin kuukauden visiitistä ja kaikesta siitä avusta, jota olen saanut (en mm. ole kertaakaan 2 kuukauteen tyhjentänyt astianpesukonetta!). Hän rakastui korviaan myöten hiljaiseen, rauhalliseen kuumaan huoneeseen, jossa huolet unohtuvat ja ajatukset hiljenevät. Kuinkahan käy, kun vienkin hänet savuntuoksuiseen huoneeseen kylki kylkeen kiinni jonkun vantaalaisen sauna-timpan kanssa, sillä perjantait ovat savusaunalla kiireisiä.

Ps. Jos joku haluaa hypätä meidän matkaamme, niin viestitelkää. Savusauna on parasta. 

Taaperoarki, hitto mikä prosessi!

"Asioista, jotka eivät ennen edes olleet asioita, tulee asioita". Näin sanoi yksi englantilainen lempparikoomikkoni hemaisevan seksikkäällä brittiaksentillaan lapsiperheistä. Ja kuinka oikeassa hän olikaan. Siinä, missä ennen roskien vienti oli vain roskien vienti, välttämätön paha, jonka sovitti johonkin vaiheeseen omaa päiväänsä, niin lapsiperheessä tuo jätehuollon huolettomuus on kaukana todellisuudesta. Lapsiperheessä roskien vienti ei ole enää puolihuolimaton, muutaman minuutin mittainen koukku halki pihamaan. Ei, se on prosessi.


Ensin todetaan tarve. Vertaillaan mount pyykkivuorta ja mount paskapussia keskenään ja arvioidaan, kumpi kannattaisi purkaa ensin. Yleensä pusseissa paahtuvat pasavaipat määrittävät voittajan. Tehdään suunnitelma: kuka vie roskat, milloin vie roskat ja millä metodilla? Jaksaako taapero kävellä, vai otetaanko vaunut? Montako pussia voin kantaa kerralla? Tämän jälkeen paikannetaan ulkoiluvaatteet, jotka toki näin kesäaikaan ovat onneksi vähäiset. Puetaan taaperolle sukat ja tarralenkkarit, paikannetaan kotiavaimet, roskiskatoksen avaimet, solmitaan pussinsuut pupujussin korville ja hakeudutaan etuovelle. Tämän jälkeen puetaan taaperolle uudestaan oikean jalan kenkä, joka on tässä välissä mystisesti päätynyt pinnasänkyyn. Yhtäkkiä seuraa itkupotkuraivarit, jonka ansiosta päädytään kuitenkin ottamaan ne vaunut mukaan. Jossain vaiheessa, kun tunkee 80-luvulla rakennetun hissin ovista matkarattaita sisään kaamean hajun levissä ilmastoinniltaan vajavaiseen metri kertaa metriin, niin kyllä siinä väkisinkin muistelee niitä ammoisia aikoja, kun yhden roskakassin vieminen ei ollut tämmöinen helevatun rosessi'!

Täysin oma lukunsa on lähteminen. Lähteminen ihan mihin vain, oli kyseessä sitten viikonloppureissu Virossa tai ihan vain reissu lähimpään ruokamarkettiin. On oltava vaippoja ja ekstravaippoja. On liinat, vermeet, vaatteet ja aatteet. Jossain vaiheessa hoitolaukku upgreidataan hoitoreppuun, johon mahtuu triplasti enemmän kaikkea, mitä "saatetaan tarvita". Pakkaamiseen kuluu mitä luultavimmin enemmän aikaa, kuin koko reissuun. Suunnitellaan ateriat, otetaan mukaan kihvelit ja vehkeet, nokkikset ja pillimukit pakataan sivutaskuihin. Minigrippiin laitetaan naksuja siltä varalta, että raivoava taapero ottaa aivoon, jolloin lapsi voidaan lahjoa mitättömänmakuisilla maissinaksuilla hiljaiseksi. Lähteminen ajoitetaan niin, että päikkäriaika, tuo äitiyden lähes pyhä lepohetki, ei häiriinny. Tai vaihtoehtoisesti niin, että lapsi nukkuu suurimman osan matkasta, eli on kerrankin hiljaa ja käyttäytyy hyvin.

Kuten kotiaskareista, niin myös oman ulkonäön näennäisestä ylläpidosta on tullut juttu. Siinä missä ennen peruskauneudenhoito kuului rutiineihin, niin nykyään saa puhua lähinnä vuosihuollosta. Juuri ja juuri aamulla jaksaa pyöräyttää deodoranttia sentin sänkisellä kainalolla ja kammata tukkansa, ennen kuin heittää sen ponnarille. Ellei ole leikannut äitipolkkaa, tuota hiustyyliä, joka on ennen kaikkea in alle vuosi sitten synnyttäneiden keskuudessa. Itse olen viimeiksi käynyt parturissa viime vuonna, jos nyt oikein muistan (tuskimpa). En leikannut äitipolkkaa, sillä joku sisäinen, valheellinen ääneni väitti, että pitkä takkupehko on kyllä ihan nätti. Pah. Hyvänäkin hiuspäivänä muistutan lähinnä Homer Simpsonia.

Muutenkin koko habitukseni huokuu sitä, kuinka persauksiini painettu parasta ennen- päivä meni ohi jo viime vaalikaudella. Toiset ihmiset ruskettuvat, mutta itsehän tykkään näyttää tällaiselta aanelosen arkilta, enkä edes omista minkäännäköisiä meikkivoiteita tai puutereita, joilla korostaa katoavaa leukaani (oikeasti! Jos tämä kehitys jatkuu, niin seuraavalla vuosikymmenellä näytän Hjallis Harkimon ja Henna Kalinaisen salarakkauden hedelmältä!). Ja jos omistankin puolivahingossa jonkun laatikon pohjalle unohtuneen putelin, niin jokainen niistä purkeista on niin vanha, että ne luokitellaan jo kemiallisiksi riskeiksi. Kulmakarvani rehottavat villeinä ja vapaina säärikarvoista puhumattakaan. Ja silloin joskus harvoin, kun saan isnpiksen tehdä pintaremonttia tälle rapistuvalle ruumiini temppelille, niin alkaa taas prosessi. Mitä kehonosaa puunaan ja tuunaan, ja ennen kaikkea millä hiton ajalla? Mitä maksaa, kuka maksaa ja kenelle voin maksaa, etten näyttäisi simpsonilta. Kun tähän kaikkeen ynnää vielä kauppakassin kokoiset silmäpussit ja sen faktan, että olen emotionaalisesti yhtä vakaa kuin ikean lack-pöytä, niin ei ihme, että deittirintamalla on hiljaista.

Pelkkä ruoanlaittokin on prosessi. Ennen saatoin hakea jonkun take away-salaatin, latoa k-kaupan liian suuren pahvirasian kukkuralleen salaatinlehtiä ja goudakuutioita, ja huuhdella sen alas pepsillä. Ei enää. Nyt on tehtävä ruokaa, joka sopii koko perheelle. Pelkästään aineksien hankkiminen on yksi Jyväskylän ralli, kun paahdan tuhatta ja sataa palohälyttimeltä kuulostavan taaperon kanssa autokärryillä ympäri Prismaa. Kun lopulta pääsen kotiin, ajoitan ruoanlaiton johonkin pikkukakkosen paikkeille. Leikkaan sipulia silmät sinisinä, paahdan potut ja keittelen kastikkeet. Ja lopulta siivoan taaperolusikan lentorata-alueelta vaivalla vääntämäni mätöt ja kaivan kaapista jogurttipurkin, jotta tuo apina söisi edes jotain.


Muistelen välillä kainolla niitä päiviä, kun kun laskin ovella neljään. Kännykkä, avaimet, bussilippu, lompakko. Check.

Tänään on kaikki toisin.

Kännykkä, avaimet, lompakko, smoothiepussit, vaipat, persrätit, puklurätit, keittiön rätti (why?), kelakortti, matkakortti, pankkikortti, ajokortti, kirjastokortti, pyöränpumppu, sadeviitta, hyttysverkko, vaunuverho, rullaverho, kirjakerho...

... vaihtohousut, vaihtopaita, vaihtosukat, lusikat, tutti, pullo, viinipullo (tämä!), naksut, raksut, pumput, lumput ja autolelut.

Niin joo. Ja se ostoslista. 

Ihanan pitkä bussimatka...

Terveisiä. Hetkinen... Karviaisilta? Karvaalta? Karviaisisilta? No joku paikka, jossa on Neste-asema, kuppanen rilli ja asukkaiden keski-ikä 66. Tällaisilla pikkiriikkisillä paikkakunnilla asuu veikeää väkeä. Onni-bussin saapuminen aseman pihaan oli niin valtaisa tapahtuma, että joku paikallinen Jouni päätyi pomppimaan bussin eteen punaisen jättiläisen kaartaessa vähän isompaa remppaa kaipaavalle asfalttipihalle. Jouni leikki juoksevansa bussin edestä pakoon ja heittäytyvänsä jorpakkoon. Ketään ei naurattanut (paitsi Jounia), mutta kuski väänsi naamalleen aspahymyn ja herisytti sormeaan leikkisästi. Jounille tuli hyvä mieli.

Olen siis matkalla Joensuuhun serkkuni yllärisynttäreille. Hän ei siis mitenkään yllättäen täyttänyt pyöreitä (vaikka sillä naamalla ei kukaan kyllä usko, että muija on 30, korkeintaan 25!). Mutta juhlat ovat ylläri.

Olen muutamaankin otteeseen kuullut kauhisteluja. Joensuuhun YHDEKSI yöksi? Kannattaako? Kuusi tuntia bussilla suuntaan, neljä ja puoli junalla takaisin. Kuka hullu tahtoo puuduttaa persaustaan julkisissa menopeleissä yhden yön vuoksi?

Yyhoo tahtoo.

Aamulla avasin silmäni herätyskelloni iloiseen pirinään. Tämä on harvinaista, sillä yleensä herätyksen hoitaa yksivuotias. 4.50. Bujaa, aikainen lintu lähtee nyt metskaamaan sitä kuuluisaa matoa. Perjantai-illan viimeiset örisijät heiluivat vielä sulkeutuneen baarin terdellä potkien makkispekkislaatikoitaan, sinapit ja itsekunnioitus rinnuksilla valuen. Ajattelin, että ompa hassua. Heille tavallaan oli vasta myöhäinen perjantai, kun minulla oli meneillään jo reippaasti alkanut lauantai. Kömmin ensimmäiseen metroon. Se lähti 5.20.

Metrossa oli Meltsistä kyytiin noustessani kanssani vain yksi jantteri. Hänellä oli kevyt, 90-luvun laman aikaisista konkurssimyynneistä peräisin oleva takki. Suomalainen on siitä jännä, että kehutaan olevamme niin kylmänkaraisemaa jengiä ja pärjätäänkin talvella niin maan mainiosti vaikka missä paukkupakkasissa, mutta silti aina vähän pelätään sitä kylmää näin alkukesästä. Ihan sama paljonko punaista väriä piirtyy Poudan Pekan sääkartoille ja hellevaroituksia lätkitään Suomi-neidon hameenhelmoihin, niin takki on mukana, varmuuden vuoksi!

Kampissa löysin kuin löysinkin oman bussilaiturini ajoissa. Pelkään kuollakseni myöhästymistä. Jos aikaisempia metroja vain olisi mennyt, olisin varmasti ollut jo niiden kyydissä. Onneksi metroa ei hallinnoi vr, ja se on aina ajoissa. Paitsi Espooseen mennessä, jolloin metro oli abauttiarallaan puolitoista vuotta myöhässä.

Monelle muulle kuusi tuntia bussin penkissä olisivat puuduttavia. Minulle kuusi tuntia dösässä on kuusi tuntia omaa aikaa. Koska olen niin lapsellinen, niin maksoin kaksi ylimääräistä euroa lipustani, jotta pääsin eteen ikkunapaikalle. On tämä jännää. Vähän sellainen auton, vuoristoradan ja sillipurkin yhdistelmä, joskin pakko todeta, että jalkotilaa on enemmän, kuin odotin. Katoin yhden historical roasts-jakson netflixistä, söin eväsbanaanini ja otin pienet päikkäritkin. Varkaudessa havahduin unistani siihen, että pyllyni oli jäänyt Mikkeliin. Kaikesta huolimatta matkanteko on vain harvoin ollut näin ihanaa. Ihanan hiljaistaja rauhaisaa. Ja on salmiakkiakin.

Pian perillä. Jei.

Hyvää viikonloppua!!

Väsyneen äidin katkera tilitys ja muita novelleja

Kello löi 12. Yöllä. Sen sijaan, että Tuhkimotyyliin tuolla maagisella kellonajalla meikäläisen nissani olisi muuttunut kurpitsaksi ja yökkäri rääsymekoksi, muuttuikin taapero saatanan kätyriksi. Viime yönä, aivan yks kaks yllättäen alkoi rääkyvä huuto, joka talttui ainoastaan sillä, että otin pikkuapinan syliin ja paijasin. Kaikki vauvakuplassaan ja vaaleanpunaisissa pilvilinnoissa elävät äidit huokaisevat tässä vaiheessa. Aww. Ihana. Äidin syliin. Siinä on paras.

Vitut. Siinä ei ole mitään ihanaa, että väsyneenä, silmäpussit pölyjä maasta lakaisten raahauduin kerta toisensa jälkeen makkariin taltuttamaan rääkymiseksi yltyvää huutoa. Rukoilin kaikkia korkeampia voimia jumalista puutarhatonttuihin, että tuo onneton huuto lakkaisi, mutta turhaan. Tunti kului, toinenkin. Epätoivoisena heijasin ja rauhoittelin lapsen, ja aina laskiessani tämän sänkyyn alkoi sielua kuristava raivokonsertto. Odotin hetken, kurkkua kuristavan hetken, ja painuin taas taltuttamaan huutajaa. Minuutit olivat mittavia, kun koitin koota omia, katkonaisia ajatuksiani kasaan keskellä yötä: mitä hittoa tässä nyt pitää tehdä?

Kolmen aikaan yöllä olin valmis eutanasiaan - itselleni. Suunnittelin jo, kuinka lahjoitan elimeni niitä tarvitseville. Nuoruusvuosista toipunut maksanikin varmasti kelpaisi jollekin tässä vaiheessa, sillä satunnaiset vinkkulasini ovat lähes täysin vaihtuneet juhlamokkakuppeihin. Munuaiset niitä tarvitseville, ja sydän (jos minulla sellainen on) jollekin, joka vain huolii. Aivot ajattelin lahoittaa tieteelle, joskin tässä vaiheessa valvottuani jo vuoden ja risat, kelpaisivat aivoni korkeintaan jonkun emeritusprofessorin ovistoppariksi.

Minulla on tapana suhtautua elämään huumorilla. Kaikesta selviää, kun välillä vähän nauraa. Etenkin itselleen. Se pitää mielen virkeänä ja tuo arjen harmauteen edes jonkun väripilkun. Yleensä mustan väripilkun, sillä huumorini on välillä niin mustaa, että se poimii puuvillaa. Mutta nyt meinasi huumorikin loppua. Aamulla kuudelta kun nostin pinniksestä uuteen päivään heränneen pojan ylös, niin oli kyllä tosiaan vitsit vähissä. Lausuin jopa ääneen kaikkia niitä sanoja, joista vielä 90-luvulla sai jälki-istuntoa. Nukuimme kolmesta kuuteen. Kolme tuntia. Se on puolet siitä, mitä yleensä nukun, eikä se kuusituntinenkaan ole paljoa.

Lastenohjelmien loppuessa siinä yhdeksän korvilla nousin koomassa sohvan pohjalta ylös. Milo piirsi vahaliidulla taas lattiaan. Poika vaikutti siltä, että muutakin on vedetty, kuin pulkkaa, kun pikkumies höyrysi onnellisena menemään vahaliitu kädessään. Vaipanvaihto äityi suorastaan farssiksi, kun onnellellisesti tanssiva kakara huiteli keittiön ympäri perspaljaana omasta wiineristään vetäen ja nauroi. Kaiken väsymyksen, kauhun ja vittuuntumisen keskellä saatoin hetken jopa hymyillä. Hyvin pienen hetken. Sellainen mikrohymy, jonka vain FBI:n agentti tunnistaisi kasvoiltani.

Bees and Honey on lakkautettu jo vuosia sitten, enkä voinut kysyä sen palstalla, että "Dear Eki, onx tää normaalii...?. Käännyin siis ystävieni puoleen, joilla on jo vanhempia lapsia. Onko normaalia, että hyvin yönsä nukkuva taapero muuttuu keskellä yötä draculaksi ja imee äidistään kaiken unen ja elämänilon?

On. Kuulemma on. Taas se sama, kulunut fraasi kaikuu huutoon väsyneillä tärykalvoillani. Se on vaihe. Lapseni ei olekaan vampyyri, tai mikään muukaan taikaolento, vaan yksinkertaisesti taapero, jolla on joku todella hankala, mutta kasvun kannalta merkityksellinen kehitysvaihe meneillään. Olen aivan kurkkuani täynnä näitä vaiheita. Näitä toinen toistaan vittumaisempia vaiheita tuntuu riittävän peräjälkeen tusinoittain. Äidit, joiden muistot aika on jo aikoja sitten kullannut, kutsuvat näitä ohikiitäviksi hetkiksi. Pissahätäkin on muuten ohi kiitävä hetki, mutta hiton pahalta se silti tuntuu, kun festarihumussa jonotat bajamajaan, jossa on kusinen istuinrengas ja papereista vain jonkun jo kerran pyyhkimä hylsy jäljellä.

Vauvavuoden päättyessä sitä odottaa jotain helpotusta. Monet kiroavat vauvavuotta ja odottelevat sen loppumista muka jonain virstanpylväänä. Aikana, kun kamelin selkä katkeaa ja elämä helpottuu. Spoiler alert: helpostusta ei ole tulossa. Elämä ei muutukaan yhdessä yössä ihmeelliseksi ja ihanaksi. Se on kuin vaihtaisi huussista bajamajaan paremman toivossa vain löytääkseen sen kusisen pahvirullan.

Minusta tuntuu, etten taaperovuonna ole ehtinyt paljon muuta tekemään, kuin valittamaan. Taapero on kasvattanut vauhtia ja motoriikka on kehittynyt huimasti, joskin aivoparat tuntuvat jääneen kehitysjunan edelliselle asemalle. Taaperon kanssa elämä ottaa paljon, mutta antaa aika paljon vähemmän. Suurimman osan yhteisestä ajastamme vietän lähinnä siivoten, sillä pieni mies vikkeline jalkoineen on ehdottoman kekseliäs ja ehtiväinen kommelluksiensa kanssa. Tuntuu, että arjesssa on aika vähän ilonaiheita, korkeintaan pieniä katoavia hetkiä. Tästä johtuen minusta on tullut vinkuja. Väsyneen äidin katkera tilitys ja muita novelleja tarjolla whatsapin ihmeellisessä maailmassa harvoille ja valituille klo 06-03. Jos minulla olisi mies, niin se miesparka varmaan saisi suurimman osan tästä valitustaakasta harteilleen. Tarkemmin ajateltuna... Jos minulla olisi ollut mies, niin se parka olisi lähtenyt jo aikoja sitten.

Onneksi on päikkärit. Tämä autuas tunti keskellä päivää, kun minulla on lupa hengittää. Pinnallisesti ja varoen toki, ettei taapero vain kuule rentoutuneiden huokauksieni ääntä ja herää. Tänään piti mennä salille. Jaksan ehkä juuri ja juuri kävellä jääkaapille, jos sitäkään. Se toki edistää raskauskilot veks - prokkistani, eli ehkä tälläkin väsyneellä pilvellä on kiloja keventävät hopeareunuksensa.

Hyvää maanantaita! Toivottavasti teillä alkaa viikko paremmin, kuin meillä!

Taaperon kanssa junalla - parhaat vinkit veeärrälle

Yyhoomutsin kantapään kautta opitut vinkit veeärrälle. Nämä kokemusasiantuntijan kommellukset ja vinkki vitoset perustuvat omaan seikkailuumme. Matkustimme itse vähän päälle vuoden vanhan maantiekiitäjän kanssa ensin Helsingistä Joensuuhun ja sieltä taajamajunalla Nurmekseen.

- Leikkivaunu- ah, tuo pitkien kilometrien pelastus. Leikkivaunun kehittäjälle pitäisi myöntää Nobelin rauhanpalkinto. Mikään järjettömän suuri kompleksi ei ole kyseessä, ei se mikään hoploppi ole. Mutta hyvän mielikuvituksensa avulla lapset saavat kyllä riittävästi iloa siitä yhdestä puisesta junasta, kirjoista ja liukumäestä, joka kiihtyy muuten nollasta sataan niin vikkelään, että paljaspyllyiset saavat mäessä palovammoja. Kirjavalikoima on yllättävän kattava.

- Jos matkustat vaunujen kanssa, valitse paikka vaunujensäilytystilan vierestä. Ei leikkivaunusta. Nettisivuilta varattaessa valitse "normipaikka", ei leikkivaunupaikkaa. Muuten ohjelma ampaisee persauksesi yläkertaan, ja siinä tapauksessa, etteivät leikit enää maistu ja uni pukkaa silmään, et välttämättä saa itse istumapaikkaa vaunujen läheltä, jos paikat ovat jo täysiä. Siinä tapauksessa saattaa olla, että vietät päikkärien mittaisen tovin vaunujen vierellä seisten. Leikkivaunussa sen sijaan on istumapaikkoja aina, koska lapsen ääniä pelkäävät, sielultaan mustat suomalaiset harvoin haluavat matkustaa elämän ääniä kuullen. Niinpä sinne mahtuu sekaan, vaikkei paikkaa olisikaan varannut.

- Kun olet varannut istumapaikkasi vaunutilan vierestä, niin olet varannut paikkasi myös juuri sen vessan pielestä, jossa sijaitsee hoitotilat. Jei. Vessan automaattinen ovi aukeaa nappia painamalla niin hitaasti, että ehdit painamaan nappulaa ja hakemaan ravintelivaunusta kahvit, ennen kuin mahdut oviaukosta ja rupeat taas odottelemaan, että ovi sulkeutuu.

- Hoitoveskissä kannattaa huomioida se, että hoitopöytä sijaitsee pöntön päällä. Joku miesinsinööri kehitti tämän systeemin. Joku miesinsinööri, jolla ei ole vaimoa. Ei ole eikä tule. Sen nimi on varmaan Jorma, tai joku muu tosi nolo nimi, joka saa jokaisen swaippaamaan välittömästi vasemmalle. Insnööri-Jorma. Ei jatkoon.
Ellet halua siis laskea tavaroitasi junan, kröhöm, no sanotaan, että semilikaiselle lattialle, niin saat kantaa sekä taaperoa että hoitolaukkua kainalossasi, kun itse pissit. Kannattaa siis hoitaa vaipanvaihto ja oma nenänpuuterointi eri käyntikerroille, silläkin uhalla, että puoli junamatkaa kuluu vessan oven sulkeutumista ja avautumista odotellessa. Kannattaa myös taaperon vaihtovaatteiden lisäksi kantaa aika helposti saatavilla omaa vaatekertaa. Siinä vaiheessa, kun taapero seisoo hoitopöydällä ja pitää äidinn olkapäistä kiinni äidin pyyhkiessä waipseilla pientä peppua, niin ei, se lämmin tunne vatsalla ei ole rakkautta ja lämpöä vaikka kuinka toivoisit. Varsinkin poikalasten äidit tietävät tämän. Oma vaihtokerrasto siis myös lähellä.

- Ravintolavaunu. Remontoidusta ulkomuodosta viis, vaunu näyttää väkisinkin vähän joltain Aki Kaurismäen elokuvalta. Jos jossain pöydässä sattuu vielä istumaan pari Juice Leskisen näköistä kaveria bissellä, niin tunnelma on taattu. Hinnat ovat juuri sitä mitä sopii odottaa. Helpommalla pääsee, kun pakkaa mukaansa kotona tehdyt, kunnon herkkuvoikkuleivät ja vähän pillimehua. Toki ruokalistaa tutkiskeltuani täytyy todeta, että semmoiseta ikea-tasoista apetta oli tarjolla. Eipä kukaan mene ikeaankaan kulinarististen elämysten takia, mutta kyllä se paremman puutteessa maistuu. Muutaman euron enempi joutuu pulittamaan lihapullistaan ikeaan verrattuna, mutta ovatpahan paremmat maisemat. Taaperoikäiselle tarjolla ei toki ollut yhtään mitään, mutta aikuisempaan makuun löytyi yhtä sun toista apetta.

- Taajamajunat. Siinä vasta onkin kuulkaa insinöörien taidonnäyte. Ihminen kävi kuussakin jo vuonna kuusysi, mutta taajamajuna sen kun pitää pintansa portaidensa kanssa. Tarvitset siis apua päästäksesi junaan, ja sieltä pois. Jos käy hyvä tuuri, niin konduktööri on lupsakka pohjoiskarjalalainen setämies, joka jeesaa ylä- ja alamäissä, mutta jos konnariksi sattuu joku kusiset aamumurot vetänyt kaveri, niin kannattaa nykiä kanssamatkustajia hihasta jo laiturilla. Ja junaan kannattaa nostaa vaunut aina tanko edellä. Sain tämän vinkin facebookissa, ja joo, kun siinä laiturilla asettelin vaunuja ojoon, niin tajusin heti, miksei sinne kannata suunnata nokka ensin.

- Kaikki on sallittua sodassa, rakkaudessa ja taajamajunassa. Muista tabletti mukaan. Lataa jo kotona läjäpäin ilmapallopelejä ja kaiken maailman hömpötyksiä. Junissa (jopa tässä neuvostoliittolaisjunan oloisessa taajamakapistuksessa) on wifi, joten youtuben lastenrallatukset vievät myös pari kilsaa. Ja jos joku kanssamatkustaja uskaltaa valittaa, niin otat reteästi tabletin pois ja annat taaperosi aloittaa komian huutokonserton. Eiköhän se tabletti ja metrolla mummolaan- renkutus ala muidenkin mielestä tuntua ihan kivalta idealta.

- Kitupiikin vinkki vitonen: vaunujen kanssa pääsee kuulemma myös Helsingistä Tampereelle ilmaiseksi. Jos kaipaa mammakaverin kanssa kesäpäiviin täytettä, niin käppäilyreissu keski-Suomessa saattaa olla kivaa vaihtelua. Ja Tampereen muumimuseo <3

Vanhasta kunnon toimii kuin junan vessa - sanonnasta on tavallaan kadonnut pohja, kun uudet junat tulivat raiteille säiliöineen. Muistan vielä, kun 15-kesäsenä kuljin samaa reittiä serkkujen luokse, ja vessan vetäessä pystyi katsomaan alla kiitäviä raiteita. Seinällä oli kyltti, joka kehotti välttämään vessan käyttö asemilla, ymmärrettävästä syystä. Näistä ajoista täytyy sanoa, että oli meininki vähän muuttunut. Junalla matkustus oli ihan mukava kokemus. Olivathan ne kilsat pitkiä, mutta oikealla asenteella ja eväsarsenaalilla lapsen kanssa paljon autoa mukavampi tapa mennä.

Se on saapunut!

Sanotaan, että kevät on uusien alkujen aikaa. Kun uudet, vihreät hiirenkorvat pilkahtavat kuin tyhjästä värittämään kaupunkien harmaita katuja. Uudet, sesongin muotiväreissä leiskuvat ja jalkaan täydellisesti istuvat lenkkarit löytävät tiensä kaappeihin. Viimeiset lupaukset rantakunnosta, pääsiäinen suklaamunineen ja jokavuotinen, Miedon Juhan kuvalla varusteltu "kiitos mämmeistä, seiska" artikkeli suositun viikkolehden keskiaukeamalla. Maija Mehiläisistäkin isommat ja ilkikurisemmat, Faija Mehiläiset, ovat valloittaneet katukuvan ja uhkaavat pistää kaikkia, jotka asettuvat heidän tielleen.

Ja se tunne, kun kadulta on talven jäljeltä poistettu hiekoituskivet ja tuntee uudenkarheiden lenkkarien alla sileän asfaltin. Ah.

Meidän perheessä uusi juttu on ollut uhma. Salakavalasti takavasemmalta hiipinyt raivokiukku, kun tahtoaan ei saa läpi. Ja tahtoa, sitä riittää. Milo tahtoo laittaa kulhoja päähän, tahtoo hakata eteisen peiliä nyrkillä, tahtoo rakentaa lumppulinnoituksen äidin vaatteista. Pienellä, hädin tuskin sen sammutusvälineenä ja pituusmittana toimivan vaahtosammuttimen kokoisella miehellä on alati päällä läpi vaikka harmaan kiven - habitus, ja taistelutahtoa löytyy enemmän, kuin pienellä gallialaisella kylällä. Uhma alkaa katseesta. Naperon silmissä on sellainen kiilto, että pelkään pikkumiehen taivuttelevan lusikoita pelkällä katseellaan. Tämän jälkeen nousevat kyyneleet silmiin. Huuli alkaa väpättää, joskin lähinnä teatraalisesti. Tämän jälkeen pieni palosireeni vetää keuhkonsa pullolleen ilmaa ja kajauttaa ilmoille niin komean huudon, että se peittää alleen jopa palovaroittimen patterinvaihtopiippauksen. Tähän komean volyymin ja kostuneiden silmien yhtälöön liitetään viimeiseksi suurieleinen liikehdintä, jonka ainut tarkoitus on tehdä taaperon fyysisestä taltutuksesta mahdollisimman hankalaa. Pidäppä siinä hellästi sylissä jotain, joka potkii 23-kokoista jalkaansa korvantaukseen samaan aikaan äidin harvenneista hiuksista repien.

Uhmaikä on monen mielestä vanhemmuuden vaikeampia aikoja. Täytyy myöntää, että kun eilen taas lämmittelin Milolle ruoat, katoin ja laitoin pöytään, ja Milo ei edes maistanut, vaan heitti komeassa kaaressa lautasen pastoineen päivineen pois pyödästä, niin rasahtihan siinä vähän allekirjoittaneen rusinat ja v-käyrä nousi kohtuullisen korkeaksi. Onnistuin kuitenkin löytämään sisäisen zenini, nostin tyynen rauhallisesti pojan pois syötiksestä, korjasin pastat parketilta ja hengitin niin syvään, että keukot rutisivat. Vaikka hermot ovatkin välillä kuin viulun kielet, niin yleensä kestän iskuja paremmin, kuin vanha kunnon Nokian 3310. Eli mitä vain. Mitä nyt yhden kerran lähdin ovet paukkuen sateeseen, seisoin rapun edessä ja vollasin. Naapurit tykkäsivät varmaan hyvää, kun yks kaks joku vähän elämään pettynyt yyhoo potkii kenkäräkkiä ja kiroilee.

Uusi alku oli myös raskauskilot VEKS - dieettini uusi tuleminen (tällä hetkellä saldona on säälittävät -4kg). Katselin yhtenä päivänä, kun hiton timmissä kunnossa oleva, muutamaa vuotta minua nuorempi äiti työnsi kevätarskassa suunnilleen saman ikäistä taaperoaan vaunulenkkeillen. Hänellä oli tiukat jumppatrikoot, joku tekninen uber-hieno urheilupusero ja kolmipyöräiset vaunut, joita oli hyvä työnnellä menemään. Iho oli hikinen, mutta terveen urheilullisella tavalla, posket punakat kuin puolukat.

Itse istuin Nissanissani, hiki persposkilla valuen, sillä olin unohtanut penkinlämmittimen päälle, ja tajusin tämän vasta, kun kotiin oli jotakuinkin sata metriä ajomatkaa. Kasvojeni väritys muistutti lähinnä harmaan viittäkymmentä eri sävyä, eivätkä päälläni olleet, polvesta rikkinäiset trikoohousunikaan imarrelleet vartaloni epäjumalaisia muotoja. Tuo kadulla jumppatrikoissa painellut nainen oli kuin äitiyden bränikkä hybriditoyota, vakaa ja hyvännäköinen. Itse muistutin lähinnä jotain vanhaa rättisitikkaa, jonka katossa on reikä ja kolmosvaihdekin paskana.

No, nyt minulla on uusi vaihde päällä. Uusi, terveellisempi vaihde, jonka Anne yritti heti pilata tuomalla töihin puolukkapiirakka (puolukka on jostain syystä ollut oman kevään henkilökohtainen uusi musta). Mutta olin vahva *kuvittele tähän se haba-emoji, se sopisi tähän*. Dieetti pysyi. No okei, kyseessä on dieetti, ei mikään kiinalainen kidutusruokavalio. Maistoin siis puolukkapiirakkaa, mutta vain kahden teelusikallisen verran, ihan vain maistamismielessä, en enempää.

Terveellisempään elämääni kuuluvat isona osana erilaiset salaatit. Olenkin kunnostautunut tällä saralla, ja töissä eväänä on nähty jos jonkinmoista gourmetpöperöä ikean muovirasioihin pakattuna. Sanotaan, että terveellinen ruoka on värikästä, ja tämän voin allekirjoittaa. Ostin yhtenä päivänä salaattiini sekaan jopa mansikoita. Eiväthän ne Epsanjan puoliraa'at mansikat heinäkuisia polkkia hakkaa, mutta noin niinkuin lisukkeena ihan kiva lisä. Ja taapero tykkäsi kanssa, saihan hän popsia rasiasta puolet parempiin suihinsa. Suosittelen kokeilemaan salaatin kanssa sitruunaoliiviöljyssä paistettuja halloumipaloja. Kaveriksi vähän viinirypälettä, kurkkua ja rukolaa. Omnomnom.

Yhtenä uhman täyteisenä päivänä soitin äidilleni sellaisen hajoamispuhelun ja lähdimme yhdessä tuulettamaan hermojamme Lanternaan. Siinä sitten aika hetken mielijohteesta ostin sohvan. Oli kyllä jo korkea aika suorittaa se ostos. Edellinen sohva oli niin huonossa kunnossa, ettei sille istuessa aina voinut olla ihan satavarma, pääsisikö ylipäätään koskaan enää ylös, vai lävistäisikö joku elähtänyt jousiparka persauksen. Käsinojalla oli kahvia, ja jotain muuta, ehkä Milon aamubanaania. Rikkinäinen divaanin kangas ja ulostulevat täytteet kruunasivat kokonaisuuden. Ja se rahi, divaanin alla oleva pieni, vittumainen neliö. Ikinä en enää osta sohvaa, jossa on käännettävä divaaniosa. Ei tarvinnut kuin varpaalla hipaista, niin rahiosa oli poissa paikaltaan ja divaaniosa roikkui kiusallisesti puoliksi tyhjän päällä, kuin Paavo Väyrysen vaalikampanja.

Kevät toi kotiin siis uuden sohvan. Jämäkän, kolmen istuttavan sohvan, jossa EI ole divaania. Rakkautta ensi silmäyksellä.

Kevät toi myös game of thronesin, ja vihdoinkin sain korkata Riinan ostaman got-vinkkupullon, joka oli tarkoitus juoda tietysti asianmukaisesta pikarista. Mutta vituiksi meni kuin jeesuksen pääsiäinen. Korkki oli vinkkupullossa niin tiukasti kiinni, etten sitä saanut millään maallisilla voimilla auki. Joten todettakoon, että vaikka monet asiat keväällä ovat uutta, niin sama tuttu pikkuviini jäi koristamaan pöytääni ja odottamaan, että löydän jonkun tarpeaksi vahvan miehen ja saan houkuteltua hänet kotiini kylään.

Sitä odotellessa. Hyvää kevättä!

Isihoroskooppi

Yleisön pyynnöstä... Saanen esitellä: Isihoroskooppi.

Oinas:

Oinasisi haluaa olla aina kaikessa paras. Oinasisillä on paras perheauto, jota hän kehuu niin paljon, että naapurit olettavat ounasisin kompensoivan sillä jotain muita puutteita. Äitiä ja perheen taloutta rasittaa myös se, että ounasisi haluaa panostaa auton lisäksi lasten leluihin, joiden tulee olla tietysti kaikista parhaita. Ounasisin pahin painajainen on se, että naapurin lapsilla on hienompi sähköauto, kuin omilla. Hätätapauksessa ounasisi hankkii sähköautoja kaksi, ihan vain varmuuden vuoksi. Ounasisi on superenerginen ja helposti innostuva, jonka takia hän lähtee välittömästi messiin kaikkiin lasten leikkihin, jonka takia arestiin joutuu välillä lasten lisäksi myös perheen näennäinen pää. Silloinkin aresti on paras aresti. Ounasisi ei rakenna vain puumajoja, vaan vähintäänkin savonlinnan kokoisen kompleksin koko tontin korkeimpaan koivuun. Fyysisesti hyvässä kunnossa olevalla ounasisillä ei mene hissi aina ihan vintille asti, mutta hän korvaa sen järkkymättömällä päättäväisyydellä ja haballa, jota hän mielellään esittelee jälkikasvulleen ja vaimokkeelleen.
Onnenkalu: Bull mentula
Paras kaveri: paikallisen lelukaupan omistaja
Hokema: vannomatta paras

Härkä:

Härkäisi on maanläheinen ja rauhallinen, oman elämänsä vanha ja vankkumaton tammipuu. Hän pukeutuu kierrätetystä reilun kaupan luomupuuvillasta kudottuun villapuseroon, joka on yhtä pehmeä, kuin härkäisän matala, seksikäs vola. Härkäisä on se Sami Kurosen näköinen kaveri, jolla on isällinen habitus ja Samuli Edelmanin ääni. Hän on eittämättä leikkikenttien suosituin vanhempi ja paikallisten sinkkuäitien salainen, litimärkä päiväuni, joskaan härkäisä, joka on välillä hekumallisen seksuaalisuutensa suhteen pihalla kuin tamppoonin naru, ei tiedä sitä. Kotona äiti arvostaa härkäisän pitkää pinnaa ja leppoisaa luonnetta, ainakin viikonloppuisin. Leppoisan mukava härkäisä on hitaasti lämpenevää sorttia, eikä hänellä oli juuri piirun vertaa aloitekykyä, jonka takia myös makuuhuoneen puolella tapahtuu vain silloin, kun äiti vihjaa, eikä niin hienovaraisesti. Härkäisillä on muita enemmän visuaalista silmää ja kärsivällisyyttä, jonka takia heistä kehittyy varsin hyviä tukanletittäjiä tyttölapsilleen.
Onnenkalu: Hyvännäköinen, mutta ympäristöystävällinen hybridiauto
Paras kaveri: kaikki puistossa tuntevat härkäisän, mutta härkäisä ei tunne ketään
Hokema: "Siis tosi ihana juttu"

Kaksonen:

Kaksosisä on se ärsyttävä tyyppi, joka tietää aina vähän paremmin kuin sinä. Siis oikeastikin tietää, sillä kaksosisä pläräsi jo vaimokkeensa raskausaikana koko paikalliskirjaston vanhemmuudesta kertovan teoskokoelman läpi. Kaksosisät ovat neuvoloiden vihatuimpia vierailijoita, joita neuvoloiden työntekijät karttavat kuin vesirokkoisia kolmivuotiaita. Supliikkeina tyyppeinä he ovat kuitenkin yllättävän suosittuja hiekkalaatikoilla. Siinä missä kaksosisän vintillä on valo päällä (ja kirkas valo onkin), niin tunnepuolella kaksosisällä ei ole ihan kaikki idolssit finaalissa. Kaksosisä onkin äärimmäisen huono lukemaan tunteita, ja tarjoaa myös lasten äidin itkupotkuraivareihin aina järkiratkaisuja, joka aikaansaa välillä viittä vaille räjähdyspisteessä olevassa vaimokkeessaan ankaran vitutuksen. Kaksosisä ei onneksi ota raivareista nokkiinsa, sillä hän selittää jokaisen kiukkukohtauksen hormonitoiminnalla (ja pitkän kaavan mukaan selittääkin, lukihan hän juuri aiheen tiimoilta jälleen uuden tietokirjallisuuden mestariteoksen). Kaksosisät ovat kaikista tähtimerkeistä taitavampia nimenomaan läksyissä ja he ovatkin omiaan koululaisten isinä.
Onnenkalu: tietokirjateos
Paras kaveri: kaikki muut ekstrovertit
Hokema: "kuule just luin yhdestä artikkelista, että..."

Rapu:

Rapuisät ovat kaikista horoskooppimerkiestä herkimpiä. Heidän kovan kuorensa alta paljastuu teletappien auringolle hellästi naureskeleva tyyppi, joka itkee joka kerta bambi-elokuvaa katsoessaan - mutta on riittävän masokistinen katsoakseen sen uudestaan ja uudestaan. Rapuisän kyynelkanavat vuotavat kuin tonavat aina, kun oma lapsi tekee käytännössä mitä tahansa ihanaa, tai ylipäätään tekee mitä tahansa. Kävelee ensiaskeleensa. Ja toiset askeleet. Kävelee ekaa kertaa kengät jalassa. Ilman kenkiä. Liikuu. Hengittää. Ihan vain on. Rapuisi on somepersoonana saatanan raskas, sillä hän jakaa mielellään kaikki lapsensa edistysaskeleet muille ihmisille sosiaalisessa mediassa ja odottaa tonneittain tykkäyksiä ensimmäistä kertaa mustikkaa mussuttavan mukulansa kuville. Onnen vastapainona rapuisit ovat äärimmäisen huolehtivaisia ja rakastavat turvaa tuovia sääntöjä. Kotiintuloaika on rapuisille niin pyhä, että he asettavat sellaisen myös itselleen. Rapuisät pelkäävät aina pahinta, jonka takia heidän jälkikasvunsa tunnistaa vielä kolmetoistavuotiaana konttauskypärästä ja pelastusliiveistä sadesäällä.
Onnenkalu: kätkythälytin
Paras kaveri: itkuhälytin
Motto: "tarkastan vielä palohälyttimen"

Leijona:

Leijonaisi on viisas ja vankkumaton, ja rakastaa huomiota, vaikka koittaakin esittää vaatimatonta. Vaatimattomuus ei kuitenkaan kuulu tämän tähtimerkin isäedustajien hyveisiin. Leijonaisi saattaakin ajaa peltipoliisin vain saadakseen komean selfien. Hän on niin sanottu jokapaikan höylä, jolla ei viitata leijonaisän naishistoriaan, vaikka sekin on varsin merkittävä. Leijonaisä on näkyvä ja kuuluva hahmo ihan joka puolella, jonne tassunsa pistää. Luontaisena johtajana hän ottaa vanhempainneuvoston, pihaleikkikerhon ja taloyhtiön puheenjohtajuuden helpommin valtaansa, kuin Putin äiti Venäjän. Leijonaisät ovat lastensa suuresti ihannoimia hahmoja, joiden lähes jumalallinen jalomielisyys on täysin valheellista, mutta helevetin näyttävää. Leijonaisät ovat lapsirakkaita ja tuntevat suurta, syvää ylpeyttä siitä, kun heidän oma jälkikasvunsa onnistuu saavuttamaan jotain suuremmoista, kuten kakkaamaan pottaan.
Onnenkalu: selfie-stikki
Paras kaveri: Simba ja Pumba
Motto: "antakaas isi näyttää"

Neitsyt:

Analyyttinen ja kriittinen neitsytisä on takakireä nipottaja, joka asettaa jatkuvasti ennen kaikkea oman vanhemmuutensa riman liian korkealle. Neitsytisät ovat introvertteja, jotka eivät ymmärrä kaiken maailman muskarien päälle, sillä heidän lapsensa opettelevat mitä luultavimmin jo vuotiaana paljon edistyksellisempiä taitoja, kuten kengännauhojen sitomista tai ydinfysiikkaa. Neitsytisät tiedostavat liiankin hyvin hiekkalaatikkojen terveysriskit, joten he välttelevät näitä kuin ruttoa, ja uskaltautuvat hoploppiinkin vain flunssakauden ulkopuolella ja ilmatiiviissä avaruuspuvussa. Neitsytisä ei vain kukoista omista ja jälkikasvunsa onnistumisista, vaan nauttii myös suunnattomasti muiden epäonnistumisista. Urheilua katsoessaan neitsytisät hurraavat oman joukkueen onnistumisille yhtä suurella tunteella, kuin he hurraavat toisen joukkueen epäonnistumisille, jonka takia neitsytisät aiheuttavat koululaisten urheilutapahtumissa syvää paheksuntaa. Yleensä joku heittää katsomossa istuvaa neitsytisää tomaatilla. Joskus, kun urheilutapahtuman ravitsemuskojujen tarjonta on ollut rajoitettua, on neitsytisä saanut päähänsä myös hiillosmakkarasta.
Onnenkalu: Käsidesi
Paras kaveri: mikä kaveri?
Motto: "Sä et voi tietää kuinka moni on totaki lääppiny ennen sua?"

Vaaka:

Vaakaisä on mitä luultavimmin kaikista iseistä luontaisesti komein. Jokaisessa vaakaisissä asuu ripaus George Clooneyn charmia, nuoren Vesku Loirin yllätyksellisyyttä, Morgan Freemanin tyyneyttä ja onnekkaimmilla vielä maskuliininen Sylvester Stallonen leuka. Näiden ominaisuuksien vuoksi lähes 90% vaakaisien vaimoista on suhteen alkuaikoina epäillyt miehensä olevan homo. Sen sijaan päätöksentekokyky on paskempi kuin päihtyneellä pululla, eikä vaakaisi olekaan koskaan mistään oikein mitään mieltä. Tämä tekee hänestä toki sosiaalisesti yleensä hyvin pidetyn, sillä kaikki luulevat, että vaakaisi on heidän kanssaan kaikista asioista samaa mieltä. Vaakaisit ovat luontaisia diplomaatteja. He ovatkin parhaimmillaan sellaisten perheiden isähahmoina, joissa on kaksi tai enemmän lapsia, tai vähintäänkin paljon vierailevat naapurin pennut. Periaatteessa riittävä määrä vaakaisejä lähetettynä mille tahansa maailman konfliktialueelle voisi estää sotien syttymisen, mutta käytännössä tätä ei ole kokeiltu. On kuitenkin syvästi harkittu, että USAn ja Meksikon välinen muuriprojekti korvattaisi muutamalla neuvotteluintoisella vaakaisillä, mutta kannatuslaskelmat ovat vielä kesken.
Onnenkalu: Rauhanpiippu
Paras kaveri: "no en mä oikeen tiiä, en mä osaa valita"
Motto: riita poikki ja voita väliin

Skorpioni:

Skorpioni-isi on kaikkien horoskooppimerkkien Don Juan. Hän on seksuaalinen ja sensuelli, ja hänellä on (tai ainakin ennen pöhöttyneitä isivuosia oli) kyky kaataa tonttiin nainen kuin nainen vain puhumalla vähän pehmeitä. Skorpioni-isit eivät ole välttämättä niitä kaikista komeimpia yksilöitä, mutta heidän jumalainen charminsa on riittävä syy sille, miksi niin monet naiset tekevät lapsia Ron Jeremyn näköisten miesten kanssa. Lasten kanssa skorpioni-isit ovat myös elementissään, sillä siinä missä he voittavat makuuhuonekeskusteluissa muut isit sata nolla, niin muissa älyllisissä toimissa skorpioni-isit eivät ole niitä penaalin terävimpiä lyijäreitä, korkeintaan vähän kulahtaneita, yläpäästä kuivuneita kangastusseja. Seksikkään sensuelli skorpioni-isi kykenee nanosekunnissa omaksumaan viisivuotiaan ajattelumallin ja syöksymään yltiöjännään töpselihippaleikkiin ihan kylmiltään. Skorpioni-isit saakin innostettua leikkiin kuin leikkiin ihan tosissaan. Heidän muutaman hassun aivosolun kapasitettiin mahtuu myös kaikkien pihaleikkien säännöt kymmenestä laudalla makaavasta tikusta kirkonrotan loruihin ja keinupersikseen, jonka takia he nauttivat äärimmäistä suosiota myös muiden pihan lasten keskuudessa.
Onnenkalu: oma
Paras kaveri: "kaikki mun frendit on mun kavereit"
Motto: "kaikki rotat pelastettu"

Jousimies:

Jokaisessa jousimiesisissä asuu taltutettu seikkailija. Ennen lasten äidin tapaamista jousimiesisit viettävät yleensä varsin villiä sinkkuelämää, joka saa jäädä, kun vaimoke pissii tikkuun pari viivaa. Tässä vaiheessa useat jouskari-isit pyrkivät asettumaan aloilleen, ja uskovat löytävänsä onnen perheestä, keskiketterästä ja pleikkaripeleistä. He saattavat jopa pyrkiä harrastamaan jotain olevinaan miehistä, kuten golffia (joka parin kuukauden jälkeen kääntyy minigolffiksi ja keppanaksi) tai äijäjoogaa. Keskimäärin vuoden pari he yleensä kykenevätkin leikkimään kotia, mutta tämän jälkeen jouskari-isien vapaudenkaipuu kasvaa niin suureksi, että he hakkivat joko matkailuauton, aivan liian kalliin polkupyörän tai moottoripyörän. On myös raportoitu joistain harvoista tapauksista, joissa kuivalla maalla aiemmin vallan mainiosti viihtynyt eräjormailija on yhtäkkiä hetken mielijohteesta ostanut jonkun ihan ökykalliin Cheek-veneen. Jos jouskari-isin toimiston seinällä on tyttökalenteri, ei se roiku siinä niitten tyttöjen takia, vaan niiden mottoripyörien, joiden päällä ne vähäpukeiset muikkelit istuvat. Jouskari-isit ovat kuitenkin ikuisia optimisteja, ja lasten lennettyä pesästä he viettävät verrattuna muihin tähtimerkkeihin ehdottomasti parhaita ruuhkavuosien jälkeisiä vuosia harrastaen vaimon kanssa paljon moottoriurheilua ja seksiä.
Onnenkalu: ajokortti
Paras kaveri: Harrikkapajan Mikko
Motto: "Ei riemulla rajaa kun bemarilla ajaa"

Kauris:

Kaurisisit ovat jokseenkin jopa vanhanaikaisia isähahmoja. He ihannoivat perinteisiä arvoja, näyttävät Tauno Paloilta ja kuorsaavat. He eivät välitä maailman uusista tuulista, fuusiokeittiöistä ja innomessuista, vaan turvaavat mieluummin karjalanpaistiin ja vanhaan kunnon nojatuoliin, josta saa jalat nostettua kahvaa kiskaisemalla. Kaurisisit ovat todella hitaasti lämpeneviä tyyppejä, eikä järkikään aina Usain Boltin vauhtia juokse. On täysin mahdollista, että evoluutio teki raskaudesta yhdeksän kuukautta pitkän taakan naiselle vain siksi, että kaurisisit ehtisivät tilanteeseen edes jollain tasolla mukaan. Kaurisisit ovat kuitenkin isinä erinomaisia, sillä heidän pinnansa on pidempi kuin porilainen ryyppyputki ja he kestävät poikkeuksellisen hyvin kiukuttelua (niin lasten kuin vaimon). Tämä voi osin johtua myös kaurisisien hitaudesta, sillä siinä vaiheessa, kun kaurisisä tajuaa riidan syttyneen, on vaimo jo ehdottanut sovintoseksiä. Kaurisisit eivät välitä vauhdista ja vaarallisista tilanteista, vaan pelaavat mieluummin kotona ristejä: ristinollaa, ristiseiskaa tai ristisanaa. Kaurisisit eivät ole hurjapäisimpiä ja näkyvämpiä isähahmoja, mutta he ovat silti perheen päänä varsin rakastettuja. Paitsi, jos he pihtaavat ristiseiskassa.
Onnenkalu: patamaija
Paras kaveri: joku, jonka on tuntenut ihan helvetin kauan
Motto: "ei tässä viiti nyt hötkyillä"

Vesimies

Vesimiesisissä yhdistyvät kaksi asiaa: mieleen juolahtavat ideat ja spontaanius. Nämä tekevät vesimiesisistä varsin arvaamattomia, mutta mielenkiintoisia tapauksia. Lasten silmissä vesimiesisät ovat suuria seikkailijoita, ja he vertaavatkin vesimiesvanhempiaan usein disneyn elokuvien supersankareihin. Vesimiesisät pistävät idean saatuaan kaikki rattaat rullaamaan ennen kuin ehtivät sen koommin ajattelemaan tekosiaan, joka aiheuttaa monesti vaimokkeissa sekä suurta ihailua että pyhää vihaa, ideasta riippuen. Vesimiesisän tunnistaa helposti spontaaneista ostoksista, jotka tuntuivat juuri siinä hetkessä erinomaisen hyviltä, mutta huomenna lähinnä idioottimaisilta ideoilta. Vesimiesisien kotona löytyy lähes poikkeuksetta ainakin yksi seuraavista (mutta mitä todennäköisimmin useampia): heräteostosteknologia, jota ei ole koskaan käytetty, jokin tv-shopin tuote, robottiruohonleikkuri tai -imuri, lapsen ikä huomioon ottaen aivan liian vaativa lelu, upgreidattu ja entistä isompi grilli, kakkosauto tai jokin työkalu, jolla kaupunkiasunnossa ei tee hevon peetä.
Onnenkalu: mikä tahansa, mikä tuntuu siinä hetkessä siltä, että se on pakko saada
Paras kaveri: Muut vesimiesisit
Motto: tuumasta toimeen

Kalatisi:

Kalatisi on boheemi oman tien kulkija, josta jo nuorella iällä pursuaa poikkeuksellista viisautta. Mufasa, Vesa-Matti Loiri vanhana, Sale ja Dumbledore ovat perinteisiä esimerkkejä kalatisille tyypillisestä, jopa mystisestä viisaudesta. Kalatisi on myös empaattinen ja ystävällinen, ja tämän vuoksi naapurustossaan varsin pidetty, joskin raskasta metallia kuuntelevat tai elämän_koulun läpikäyneet yksilöt kokevat kalatisin habituksen lähinnä merkillisenä huuhaana. Vaimonsa kanssa kalatisi on ymmärtäväinen ja vakaa puoliso ja sensuelli rakastaja, joskin varsin harvoin sille päälle sattuva. Kalatisi on lasten kanssa ymmärtäväinen ja rauhallinen, suoranainen toteemipaalu, jolle pikkulapsena uskalletaan kiukuta, mutta myöhemmällä teini-iällä ei viitsitä enää vaivautua, sillä kalatisi ei lähde tappeluun mukaan kuitenkaan. Kalatisi on usein jollain tasolla taiteellinen tyyppi, ja jos hän ei soita jotain intrumenttia, niin hän vähintäänkin harrastaa valokuvausta tai nauttii poikkeuksellisen aistikkaasti musiikista (oli se sitten mitä musiikkia tahansa, kalatisi kyllä hiffaa suuremman merkityksen lyriikoiden takana. Paitsi apulannan lyriikoiden, sillä ne väittää, ettei viisaus asu meissä, vaikka kyllä se asuu.) Kalatisän vaimokkeen mielestä miehen herkkyys on romanttisen koskettavaa, mutta jälkikasvua hävettää ihan hitosti, kun isi itsee joka fucking joulujuhlassa.
Onnenkalu: Oma keho
Paras kaveri: Dalai lama
Motto: tähän joku kulunu viisaus liiba laaba quote

Vauvasta taaperoksi - mikä muuttui?

Vauvavuosi on niin lyhyt. Lyhyt my ass. Vauvavuosi kestää vuoden. Vuoden! 4 vuodenaikaa. Joulun ja juhannuksen. Kahdet kellojensiirrot, 365 huonosti nukuttua yötä ja keskimäärin tuhat pasavaippaa.

Tuohon jo sanonnaksi muodostuneeseen toteamukseen vauvavuoden lyhyydestä liitetään usein lohdutus. Kaikki hyvä - ja kaikki ikävä, kestävät aikansa. Vauvavuosi on lyhyt. Toisaalta siihen sisältyy monen kohdalla myös haikeutta. Vauvavuosi, vain hetki elämästä, kunnes omasta, pienestä vaavista tulee taapero.

Minun kohdallani vauvavuosi on nyt taputeltu. Meillä asuu nyt TAAPERO! No, mikä muuttui?

Taapero oppi kävelemään. Taapero haluaa nyt kävellä koko ajan ja kaikkialle, myös siellä, missä se ei olisi ok. Energiaakin tuntuu olevan niin paljon, että kaveri vetää varmaan päivässä vähintään sen terveelliseksi todetun rajan askelia, kymppitonnin. Toisaalta tuo vaahtosammuttimen kokoinen, kävelevä olento on ehkä jotain maailman suloisinta. Toisaalta uudet, konttausasennosta ylöspäin saavutetut sentit ovat myös omiaan sille, että tuo pieni terroristi ottaa käteensä KAIKEN mihin yltää ja avaa jokaisen kaapin, johon vain mahdollisesti pääsee käsiksi.

Kaikki ovat varmaan nähneet luonnonmullistuskuvia telkkarista, tai vähintäänkin jonkun zombie apocalypse - elokuvapätkän, jossa ovet ja ikkunat laudoitetaan umpeen. Meillä pitäisi tehdä sama. Jollain vähän järeämmillä nauloilla vieläpä. Jos jonkun kaapin saa auki, sieltä pitää myös repiä KAIKKI lattialle. Kodin ylläpitosiivouksesta on tullut yhtäkkiä damage controllia, jossa lukitsen yläkaappien ylimmille hyllyille teräviä esineitä ja pilleripurkkeja jättäen alakaappeihin pehmoisia patalappuja ja kertakäyttölautasia. Päivittäinen leikkimme, the floor is lava, onnistuu hyvin, sillä lattaille levitettyjä kirjoja, leluja, vaatteita, posteja, ilmaisjakelulehtiä ja roskiksesta kaivettuja aarteita pitkin pystyy jo lounaaseen mennessä pomppimaan kämpän ympäri koskematta kertaakaan lattiaan.

Myös uhma on saapunut talouteemme. Kieltäminen aiheuttaa taaperossa lähes teatraalisen raivon, jossa pieni, lähes 80-senttinen miehenalku vääntää naamansa ensin mutterille ja kaatuu tämän jälkeen surkean tekoitkun siivittämänä maahan. Samanlainen show aloitetaan myös aina silloin, kun pitäisi tehdä jotain, joka ei just nyt nappaisi. Maailman parhaiden kylpyleikkien jälkeen vaipan ja pyjaman pukeminen on suurempi haaste, kuin kaksi kokoa liian pienien sukkahousujen vetäminen omiin, juuri rasvattuihin jalkoihin. Tärkeintä on kuitenkin muistaa tärkein periaate: terroristien kanssa ei neuvotella. Niin tehdään, kuin minä sanon. Tämä nyt välillä hankalalta tuntuva asia on kullanarvoinen oppi tulevaisuuteen. Tätä taistelua kun on paljon helpompi käydä vuotiaan, ei viisitoistavuotiaan, kanssa.

Ja ah, ne ruokailun ilot. Milo oppi syömään itse, lusikka tukevasti pienen nyrkin puristuksessa. Vähintään kolmasosa ruoasta tippuu lattialle, tai menee muuten vain ohi päätyen mystisesti lusikasta tukkaan. Välillä ruokailu sujuu hienosti, välillä vähän vähemmän hienosti. Kivaahan tässä toki on se, että voidaan vihdoinkin oikeasti syödä samaan aikaan. Minä voin keskittyä omaan annokseeni, kun Milo keskittyy omaansa - ja välillä haroo lusikallaan meikäläisen lautasta, jolla nykyään yhä useammin on ihan samaa safkaa.

Taaperon äitinä on myös jatkuvasti altis suurille nöyryytyksille kutsuessaan vierata kylään. Ystäväni kertoi joskus käynensä hakemassa facekirpparin kautta ostamiaan vauvanvaatteita jonkun tuntemattoman äidin kotoa. Rauhan ja hiljaisuuden oli rikkonut ohi maantiekiitäjän tavoin vipeltävä pikkumenijä kädessään - mikäs muukaan kuin äidin dildo! Itse en onneksi ole vielä päässyt nöyryytetyksi ihan tällä tasolla, mutta kyllä välillä hävettää ottaa yllärivieraita vastaan, kun ulko-oven avattua ensimmäisenä vastassa on meikäläisen pyykkikorista kaivetut, likaiset pikkuhousut.

Kaiken kaikkiaan pienessä miehessä näkyy nyt persoona. Hän on oma iloinen tyyppinsä, joskin välillä vähän ilkikurinen tapaus. Joskus on kiva tehdä tuhmia, avata hitaasti juuri niitä kaappeja, jotka äiti on juuri käskenyt sulkemaan. Pieni mies oppi vielä mummiltaan sanomaan ei ja heristämään sormeaan hyvin vakuuttavasti, joka tekee pienestä pahantekijästä kavalalla tavalla suloisen. Joskus ruokapöydän harmonia rikkoutuu, kun rauhallinen päivällinen alkaa käydä taaperon mielestä tylsäksi ja tämä kokeilee kuinka hyvin spagettikastikkeen väri tarttuu valkoiseen peräseinään (aika hyvin muuten). Hiukan itsepäisenkin pikkupojan kanssa neuvotellessa joutuu välillä käyttämään niin laajalti erilaisia markkinointi- ja myyntikikkoja, että voisin kohta lisätä ansioluettelooni kohdan: taaperon äiti 2019->. 

Kaksin aina kaunihimpi (paitsi jos toinen on ruma). Pakko kuitenkin todeta kaikkien sotkujen ja metkujen keskellä, että on tämä helpompaa. Ja kivempaa. Siinä missä pikkuvauva on vähä sellainen tyhjyyteen tuijottava tabula rasa, niin taaperolla on luonnetta, on veikeitä juttuja ja hassuja videopätkiä, jotka voin kaivaa esiin sitten Milon 18-vee synttäreillä, tai ainakin kiristää tekeväni niin, jos en saa tahtoani läpi.

Ps. Olen pitänyt vähän hiljaiseloa helmikuun, mutta nyt lupaan taas kunnostautua. Instaan laitan kuitenkin veikeitä pätkiä lähes päivittäin. Okei, joka toinen päivä. Käykää tsekkaamassa; voivmitap.