Kesäloma kakskakkonen

 Tuolta se tuli ja tonne se meni. Projekti kesäloma kakskakkonen on nyt saatu kunnialla päätökseen. Ja kuten minkä tahansa vakavasti otettavan projektin kohdalla, myös kakskakkosen kohdalla on syytä tehdä kattava reflektointi, itsearviointi ja tulosten laajamittainen tarkastelu. 

Loma startattiin mökkeilemällä. Yyhooäippä (jankutus maximus), neljävee (puheripulitus koittamus) ja pari ystävää vietimme kesäkuun kaksi ensimmäistä viikkoa Juuassa. Kuten Suomen suveen kuuluu, elohopeamittari hipoi pariin otteeseen kymppiä, mutta pysyi suurimman osan ajasta visusti sen alapuolella. Silti oli ihanaa. Siellä lätkimme hyttysiä (initys unitus), grillasimme makkaraa (sydän- ja verisuonitautimus varmistus), paransimme maailmaa (krapulatus hankitus) ja löimme löylyä (gaude amus alalaudemus). 

Mökillä on kyllä mukavaa, mutta on siinä varjopuolensakin. Täytyy sanoa, että kun kaksi viikkoa luukutti radio novaa ettereistä menemään pelkän metsän keskellä, niin tuli aika tutuksi taas kaikki tämän hetken kuumimmat renkutukset ja itkuvirret. Se on kumma, että ihminen on käynyt kuussa kuusysi, mutta sen vaaran taakse ei vieläkään yletä minkään järkevän kanavat radiotaajuus. Kahden viikon jälkeen rupesi sen verran repimään se jatkuva rakkaudenkaipuu, että sivistykseen paluu tuntui jo ihan fiksulta ajatukselta.  ”En voi elää ilman sinua”. No hyvä. Kuole pois. 

Lomaa jatkoin Kreikassa purjehtien. Ah, mikä vapaus, kun istuu jossain turkoosin meren ympäröivänä purkkarin kannella ja antaa elämän viedä. Olin jotenkin niin huumaantunut tuosta vapaudesta (ja ajoittain keskivertoa kehnommasta, mutta edullisesta talonviinistä), että saatoin tabula rasa-ilmeeni ja paikalla mutten läsnä – olemukseni kanssa vaikuttaa siltä, että olisin pentuna vetäny vähän liian lujaa pulkalla puuhun. Mutta se viikko sai vapaana laineilla lilluvan yyhoomutsin vain sellaiseen transsiin, jota ei millään mömmöillä voi saavuttaa!

Loman viimeinen etappi vietettiin muuan miesoletetun kanssa Jurmalassa. Oli muuten kiva paikka (ja vielä kivempi oli matkaseura). Sellainen simppeli (Jurmala, ei se mies). Käytiin syömässä, juomassa, vesipuistossa, kokeiltiin suppailua ja vuokrattiin hotellilta sellaiset niin romut, vaihteettomat rotiskot, ettei niitä aina hyvällä tahdollakaan voinut polkupyöriksi kutsua. Mutta nimellinen oli hintakin: sen kun otat, ja noh, ehkä palautat. Eivät varmaan huomaisi, vaikka oltaisi viety ne ongelmajätteet mukanamme. 

Mysteerimies on muuten osoittanut olevansa 6/5. Viimeistään siinä vaiheessa, kun sairastellessani pyysin häneltä kaupasta vanukasta, ja hän kantoi JOKAISTA jacky makupalan makuvaihtoehtoa kaksi kappaletta jääkaappiin, niin tiesin, että this one is a keeper. Kyllä. Jok. Ikistä. Makua. Kausimakuakin. 

Haettuani vähän lisälomapäiviä nenästä kaivetulla kahdella viivalla, oli tänään taas aika palata töihin. Kyllä sitä tuolla aamulla liikennevaloissa mietti, että on tämä elämä yks hiton pieni talo preerialla. Arkisia herätyksiä, valloitettavia Mount Pyykkejä ja arki-iltoja Netflixiläisen korkeakulttuurin parissa. Niin ja sitä elämän kuivinta peruskauraa arjessa alati pyörivän kysymysen ympärillä: mitä tänään syötäisiin? 

Mutta vaikka lomat on nyt kakskakkosen kohdalla taputeltu, niin onneksi on viikonloput. Ruhtinaallisten veronpalautusten jälkeen rahaa on tilillä sen verran, että näillä ysivitosen hinnoilla perhelomalle voi lähteä tohon Lahdentien varteen. Nelosetapilla Korson kupeessa pikaiset pullakahvit ja kotio.

When life gives you lemons...

 Jos elämä antaa sinulle sitruunoita niin… Anna ne takaisin. Ei ole olemassa ilmaisia lounaita. Jotain mätää siinä sitruunassa on oltava. Vähintäänkin pienellä printillä joku supersitova, lähes avioliittoon rinnastettava kytky. Se onkin sitten kiva, kun yhtä ilmaista sitruunaa vastaan niitä saatanan happamia hetelmiä tulee ovista ja ikkunoista seuraavat viisi vuotta.

Eroon pääsee vasta infernaalisen puhelinlaskun jälkeen, joka syntyy asiakaspalveluun rimputtelusta. Siellä puhua päpättää puhelinvastaaja monotonisella äänellä. Jos haluat tilata lisää sitruunoita, paina yksi. Jos haluat limonadireseptin, paina kaksi. Jos haluat kuunnella Kake Randelinin tuotannon, paina kolme. Jos haluat irtisanoa tilauksesi, odota, palvelemme sinua mahdollisimman pian. Jonotus maksaa normaalin keskisuuren kerrostalokolmion vuokran verran. Jonotusaikamme on… Kolme vuotta, kahdeksan päivää.

 

Todennäköisesti helpommin puhelimen päähän saisi itse Putinin kuin siinä aspassa työskentelevän, oikean ihmisen.

 

Siispä. Ilmaisten sitruunoiden sijaan suosittelen vihanneksia. Vihannekset on pop. Ne tekevät hyvää keholle, mielelle ja jos suositaan lähiruokaa, myös kansantaloudelle. Itse asiassa koko kansakuntamme voisi huomattavasti paremmin, jos vihanneksia laitettaisi päivällispöytään eikä joka hiton vaalikierroksella eduskuntaan.

 

Peruna on runon mukaan ruoka ihan oikea ja porkkana vahvistaa hampaita. Sipuli tekee hyvää silmille, palkokasvit kasvattavat habaa ja selleri… No, selleri on kyllä pahaa. Punajuuri alentaa verenpainetta, joka on ihan kiva vastareaktio sille määrälle adrenaliinia joka syntyy, kun se perkeleen liukas pallo luiskahtaa leikkuulaudalla kädestä ja sinkoutuu tuhannen auringon voimalla kohti hellan kulmaa, josta kimpoaa valkoisen pöytäliinan kautta ilmassa kierähtäen matolle. Ja koska edes paantunein martta ei irrota punajuurta puuvillasta, voi lähteä hyvällä omallatunnolla Ikeaan.

Että niin.

Hei me lennetään

 Vielä ennen historian kirjoihin painuvaa, apokalyptista vuotta 2019, minä matkustin paljon. Missään ei palaudu niin kuin maisemaa vaihtamalla. Kiersin Etelä-Afrikan savanneja, join happaman omenaista siideriä Dublinissa, lilluttelin varpaita Välimeressä ja istuin kyykkykakalla jossain Bunjabin peltojen keskellä (koska mikään ei saa ihmiseen liikettä niin kuin intialainen turistiripaska, trust me!). 

Viime maanantaina kuitenkin pakkasin rakkaaseen haglöfsiini parit t-paidat ja pikkuhousut ja lähdin sukuloimaan. Ensimmäistä kertaa vuosiin pääsin pidemmälle, kuin Helsingin seudun liikenteen viimoiselle vyöhykkelle. Kummisetäni ja tätini asuttavat nykyään suomalaisille varsin tuttua saarta, Teneriffaa, joten suuntasin uudet lenkkitossuni kohti Kanariaa. Koska sesonki on jo ohi, jouduin lentämään Brittein kautta. 

Voin kertoa, että aika on kullannut joitain muistoja matkustamisesta. Ei herran jeesus se lentokoneen penkki on näet kyllä pieni. Varsinkin, jos viereiseen penkkiin sattuu istahtamaan sellainen viime hetken ihminen. Tiedättekö, niitä ”kyllä tässä vielä hyvin ehtii” tyyppejä, jotka ovat kuitenkin kaikkialta aina myöhässä. Tietysti tuo hikoileva ihmisoletettu tuli istumaan juuri minun viereeni, juostuaan ilmeisesti koko kentän läpi ilman deodoranttia. Hän lössähti keskipenkille ja kaivoi repustaan voikkuleivän, jossa oli majoneesia, kananmunaa, valkosipulia ja yksi varsin surullisen näköinen maustekurkku. Jackfuckingpot.  

Stanstedin kentällä minua odotti pienet päikkärit. Laskeuduimme paikallista aikaa keskiyön paikkeilla, jonka jälkeen minun piti odotella viisi raastavan pitkää tuntia ennen lähtöaulan aukeamista. Mutustin eväsnäkkileipääni ja pilkin. Kroppani huusi unta kuin Danny 18-vuotiaita laulajalupauksia, mutta nukkumisesta ei tullut mitään. Istuinluuni tuntuivat porautuvan kylmään kivilattiaan kuin sorvi keinuhevosen persreikään. Viiden tunnin kykkimisen jälkeen päätä särki, hartioita kivisti ja otsassa jomotti, mutta takalistoni oli täysin tunnoton. 

Kun viimein pääsin lähtöaulaan ja odottelemaan seuraavan koneen boardingin alkamista, iski jäätävä nälkä. Kylmällä kivilattialla nautittu näkkileipä ei täyttänyt kauaa, joten jotain oli saatava. Kun joskus viiden aikaan aamuyöstä lentokentän kioski aukesi, huusi sen jääkaapissa majaillut hiilarihöttöleipä nimeäni kuin demoni lastaan. Vajaa viiden punnan hinnalla lunastin omakseni tyhjiä kaloreita ja pullollisen vähähiilihappoista makuvettä. Mikään ei ole hetkeen maistunut niin hyvältä. 

Nautittuani surullisen, mutta herkullisen aamiaisen pääsin vihdoinkin nousemaan koneeseen. Briteissä ilma tuoksui keväältä. Kapusin täynnä toivoa toiselle lennolleni, jossa minulle oli varattu ikkunapaikka. Se on paikkana paras, koska a. olen vitun lapsellinen ja b. ikkunaan on hyvä nojata nukkuessa. 

Viereeni istahti kaksi pientä tyttöä, noin neli- ja viisivuotiaat, joita selvästi jännitti kovasti. Heidän äitinsä, pinkkeihin rastoihin ja kirkkaanvihreisiin farkkuihin sonnustautunut naishenkilö haahuili huolestuneena käytävällä. Tuo pokemonkouluttajan näköinen äitihahahmo sönkötti jotain lentoemännille ja lähestyi sitten suru silmässä minua. Hänen lapsensa istuivat paikoilla 22D ja 22E, mutta äidin pylly olisi pitänyt istuttaa paikalle 30B. Nice. Niin paljon kuin himoitsinkin ikkunapaikkaa, niin inhimillisyys ja empatia voittivat ja luovutin paikkani lasten äidille. Sitä paitsi hän alkoi olla jo niin ”reunalla”, että tiedä mitkä vasamat se olisi tähdännyt taivaisiin, jos sen olisi suostunut. 

Ei nämä overnight – vaihdot ole enää yli kolmikymppisen ihmisen hommaa. Mutta täällä nyt ollaan!

Vitutuskyselyn kootut ketutukset

 Joku näitä valitusvirsiäni lukeva yksilö lähetti minulle eräänä päivänä vitutuskyselyn. Siis kirjaimellisesti kyselyn, jossa piti listata asioita, joiden ansiosta syksyn fallistisen muotoiset metsän antimet kasvavat keskelle otsaa. Ookoo 

1. Ihmiset, jotka höyläävät juustoa kääntämättä sitä välillä. Jos sitä kokoperheen punaiseen muoviin pakattua edamia ei näet käännä, niin jossain kuudennen ja kahdeksannen siivun kohdalla alkaa jo toiseen päähän muodostua sellainen hyppyri. Parikymmentä siivua lisää ja juusto muistuttaa enemmän Holmenkollenia kuin leivänpäällistä. 

2. Ihmiset, jotka kirjoittaa ketä. Se on k u k a. Ei Kaija Kookaan laulanut, että KETÄ KEKSI RAKKAUDEN? 

3. Se fiilis, kun pyöräilet keväällä ekaa kertaa kympin ja mietit, palautuuko toosikseen enää ikinä tunto. 

4. Kevät ja grillimätöt. Jokaisella naapurustolla, iltapäivälehdellä ja sukuhaaralla on oma makuraatinsa, joka testaa kesän uutuusmakkarat viimeistään toukokuussa. Naapurin keskivertoa älyllisesti köyhemmästä Jormastakin kuoriutuu varsinainen Kape Aihinen, kun se polttaa perinteistä hiillosta tuossa kerrostalokaksionsa parvekkeella niin, että veren vapaat triglyseridit nousevat ihan silkasta hajusta tälläkin puolella betoniseinää. 

5. Live laugh love – taulut. Ja kaikki ne sellaiset ”voit olla mitä vain jos päätät niin” – lätinät meikäläinen facebook-feedissä. Aina ei tee mieli elää, nauraa ja rakastaa. Joskus tekee mieli juoda liikaa punaviiniä ja syödä jääkaapista asioita, jotka sijaitsevat siellä ruokakolmion kärkihuipussa. Ja aina ei vaan voi olla mitä haluaisi. Olen minäkin koittanut joskus olla selvempi kuin mitä oikeasti olenkaan. Kun ei se vaan mene niin, että pyhällä halulla puhaltaa nollat tauluun. 

6. Ihmiset, jotka jäävät metron oviaukkoon seisomaan. Tarvitseeko tätä edes selittää? 

7. Usko itseesi – ihmiset. Vitut. Minähän se tyyppi olen, joka itseni tähän sotkuun alun perin sainkin! 

8. Kaikki mahdolliset kuulutukset aina. Siis mikä siinä on, että ihminen kävi kuussa vuonna kuusysi, mutta herran vuonna 2022 ei ole vielä kehitetty kaiuttimia, joiden kaikuessa puheesta saisi jotain selvää? 

9. Mainoskatkot. Niitä on vaan liikaa. Telkkarissa. Radiossa. Joka paikassa on mainoksia ja niiden suomia korvamatoja. Hitto odotan sitä päivää, kun posti laajentaa taas palveluitaan ja löydän itseni kiroilemasta ovisilmästä, kun posteljooni hyräilee toisella puolella ovea mäkkärin tunnaria. Pada pappaapaa. Pappaadada.  

10. Se iänikuinen vertaus voileivästä, joka tippuu voipuoli alaspäin. Ei elämä ole noin simppeliä. Ensinnäkin olet viettänyt viisitoista minuuttia pohtien ja tullut lopulta siihen tulokseen, että kyllä, luoja on sen niin tarkoittanut ja luonto määrännyt, että juusto tulee kinkun päälle. Sitten käyt pienen moraalisen taiston ja eettisen kamppailun hyvän juuston ja sen 17-prosenttisen, laihduttavan, mauttoman, värittömän ja läpinäkyvän kumilätyn välillä. Moraalisesti oikein olisi valita kevyempi versio, laihduttaa pari kiloa, liittyä painonvartijoihin ja välttää sydän- ja verisuonisairaudet. Mutta se 39-prosenttinen, suolaista makua tirskuva perusjuusto huutaa nimeäsi jääkaapin perällä, yksinäisenä, vain hennon valon osuessa juustopaketin kylkeen kutsuvasti. Lopulta, tehtyäsi moraalisesti epäilyttävän, mutta inhimillisesti ymmärrettävän valinnan, lataat juustot ja makkarat leivälle ja lyöt kylkeen juustohöylällä leikatut, pikkusen epätasaisen paksuiset kurkut. Siinä vaiheessa, jos leipä tippuu lattialle, niin se ei todellakaan osu lattiaan voipuoli alaspäin, vaan niin, että kaikki tarkoin harkitut ja huolella valitut täytteet levittäytyvät keittiön lattialle kuin sotilaat raatteentielle. 

Niin että kerta kysyit. Niin nämä asiat nyt vituttaa…

Raivosiivoamista ja lampunhenkiä

 Olisipa vuosi 2016. Silloin kaikki oli vielä ihan kivasti. Meillä oli vielä orastavaa toivoa siitä, että Game of Thronesin viimeisimmät kaudet eivät olisi ihan paskoja. (Olihan ne.) Alepapyörät valtasivat ensimmäistä kertaa kadut ja Brasiliassa urheiltiin kesäolympialaisten hengessä. Suomi voitti jääkiekon nuorten maailmanmestaruuden kotikisoissa Venäjää vastaan lukemin 4-3.  Ja mikä parasta: olimme lähempänä maailmanrauhaa kuin koskaan ennen, kun Pokemon Go ilmestyi sovelluskauppoihin. Koko globaali maailma hyötyliikkui onnellisesti yhessä. Oi niitä aikoja.  

Nyt uutiset tuuttaavat toinen toisensa perään huonompia uutisia. Ukrainassa soditaan, osakekurssit romahtelevat ja jossain on taas joku variantti valloillaan. Maailman on sanottu olevan paha paikka jo vuosisatoja, mutta koskaan ennen en ole tuntenut sitä luissani näin konkreettisesti. Silti eniten palstatilaa sai toki se fakta, että Marin esiintyi valtiovierailulla nahkatakissa. 

Pinnani on ollut kireä kuin valtion budjetti tällä viikolla. Siinä missä kierrätystä hypettävät infotaulut kertovat muovipullon hajoavan 800 vuodessa ja tupakantumpinkin vasta vajaa vuosisadassa, niin meikäläisen hermot tuntuivat jo tiistaina menevän atomeiksi nanosekunnissa. Koko homman kruunasi se, kun torstai-aamuna Nissanin kojetauluun tärähti se samperin lampunhenki. Ei tarvitse olla kummoinenkaan mekaanikko tajutakseen, ettei siinä vaiheessa saa kolmea toivetta. 

Tänään, tehdessäni viikonlopun ruokaostoksia ja kerätessäni viimeisiä hermojani K-kaupan hyllyjen välissä kasaan, tuli vieläpä joku urpå heittämään pääsiäisläppää. ”Kelpaisi varmaan neidille muna näin pääsiäisen kunniaksi” hän tokaisi jossain einesten ja pesuaineiden välisillä käytävillä. Semmonen Mikaelin näköinen kaveri. Ei Granlundin. Eikä Gabrielin. Ennemminkin sellainen Agricolan näköinen, vanhalta ja ehkä vähän tuoreelta koskenkorvalta tuoksahtava arjen sankari. En lämmennyt. 

Kotiin päästyäni tein skidille ruoan, pesin koneellisen pyykkiä ja täräytin imurinkin tulille. Pieni raivosiivoaminen sellaisen musiikin tahdissa, jota yksikään vanhempi sukupolvi ei hyväksyisi, tepsii aina. Kiinalainen kämppiksemme vuoli jeesus kokoisella keittiöpuukolla pois mustia kohtia banaanista. Hitto ihmiskunnassa jokainen yksilö ottaa jossain vaiheessa elämäänsä toisen yksilön genitaalit suuhunsa, ja sitten valitetaan siitä, kun on vähän mustaa banaanissa häh! En ymmärrä. 

Onneksi huomenna on perjantai. Huomenna menen savusaunaan, näen ystäviä ja saan punaista viiniä. Kyykkyversiokin riittää tämän viikon koettelemusten jälkeen. 

Parempaa pääsiäistä ihmiset.

Taas on aika tyytyä

 Mietin pitkään uskallanko avata sanaista arkkuani tästä lakkoaiheesta. On näet tällä hoitajalla median keskustelua ja somen pyhää raivoa seuranneena semmoset patoumat ehtineet kertyä tässä neljässä päivässä, että sanainen 

arkkuni muistuttaa pienen rasian sijaan ennemminkin sellaista pandoran petollista lipasta. Mutta viimeistään Millariikan päivitys pakkolain valmistelusta sai rusinat rasahtamaan ja minunkin oli pakko vähän... avautua. 

Media lietsoo kauhukuvaa siitä, kuinka minimimiehityksellä painava hoitajaporukka ei riitä ja potilaiden turvallisuus vaarantuu. Oikeastihan tämä on ollut arkipivää jo vuosia. Vai onko jengillä unohtunut, kuinka pari vuotta sitten uutisotsikoissa ruodittiin isojen hoitojättien surkeaa vuoromiehitystä: kaksi hoitajaa, kympin tuntiliksoilla vuoroon kiristetty opiskelijaparka sekä listoilla kummitteleva haamuhoitaja pesivät, puunasivat, ruokkiva ja hoitivat yli toistakymmentä vanhusta. Jos hyvin kävi. Aina ei saatu aamuun edes sitä opiskelijaa. 

Kutsumuksesta puhuttiin joskus vielä sodan aikana, mutta eipä kukaan ole hyvinvointivaltiossa enää kutsumuksesta työtä tehnyt vuosikymmeniin. Kyllä minäkin myönnän, että viivan alle on jäätävä hilloa, jotta löydän motivaation liikuttaa tämä ammattiosaamiseni lauantain iltavuoroon. Eivätkä hoitajat vingu vain lisää palkkaa, vaan palkan mukana tulevaa luontaisetua: kollegoita. Jos raskaasta työstä maksettaisi asiallinen korvaus, olisi muuan imatralaisen ammattioppilaitoksen lähihoitajia valmentavalla luennolla ensi syksynä läsnä muitakin, kuin läjä tyhjiä toimistotuoleja. Näillä palkoilla, työolosuhteilla ja eduilla kun nuoret valitsevat toisin. Syystä.

Muutama astetta ahdasmielisempi taho on koittanut vierittää tätä hoitajien harteille. Kolmen tonnin kuukausiliksalla (jota kukaan hoitaja ei saa tekemättä helvetisti öitä ja joka toinen joulu pitkää) hoitajilla ei ole kuulemma mitään asiaa nousta barrikaadeille. Pitäisi suomalaiseen tapaan sylkeä kuppiin ja tyytyä osaansa. Tämä mentaliteetti sopii tälle valitulle, onnelliselle kansalle. Niin on historiassa toitotettu kaikille aikansa sorretuille: naisille, perheväkivallan uhreille, homoseksuaaleille, muuttotappiokuntien asukkaille ja nyt hoitajille. Ole kiitollinen siitä mitä sulla on. Tyytymisessä piilee onni. 

Hammaslääkärin takaisinsoittoa saa nyt jo jonotella pk-seudulla toista viikkoa ja terveyskeskukseenkin saa kiirettömän ajan, ei edes viikkojen, vaan kuukausien päähän. Karu fakta on kuitenkin se, että jos nyt ei muutosta synny, niin lakon aikainen suojatyömiehitys tulee olemaan arkipäivää myös jatkossa. Jos näet laki pakkotyöstä menee läpi, näemme niin ennätysmäisen joukkopaon hoitajien riveistä, että on ihan turha haaveilla polien avaamisesta tai siitä neljännestä hoitajasta siellä laitoksen aamuvuorossa. 

#mäenjaksataastyytyä 

#meidänkaikkienasia

Virvon varvon.

 Viimeiset kaksi viikkoa mun elämästä on ollut kuin suklaarasia – puolessa välissä ei jaksais vittu enää yhtään. Ihan puppua ne kaikki clicheiset sanonnat siitä, että suklaarasia yllättää. ”Never know what you’re gonna get!”. Paskan marjat. Ensin menee kukalliset toffeet ja sydämen muotoinen caramel fudge. Eikä kellekään tule kyllä tasan tarkkaan yllätyksenä, että viimeisenä siellä nököttää se ysärin makuinen minttusuklaa ja hyljeksitty, joskin mainettaan parempi ananas. 

Pandemia on taas villiintynyt. Vaikka itse en ole sitä viheliäistä virusta vieläkään onnistunut nappaamaan, niin ympärilläni jengi lakoaa kuin olisi menossa Keinosen nimipäivä. Ukrainan sodan aiheuttamat harmit lisääntyvät ja bensakin on niin kallista, että kannattaa ehdottomasti ottaa, eikä ajaa. Pahoinvointi lisääntyy, valtion velka lisääntyy ja taas se kertaalleen eronnut tempparipari lisääntyy. 

Tuntuu, että koko yhteiskunnan posimittarit ovat pahasti pakkasella. Itsekin on ollut vähän vaikea repiä tästä maailmansodasta ja ihan jeesus kauan kestäneestä takatalvesta irti mitään positiivista. Vaikka kuinka nousisi sängystä vasemmalla tai oikealla, niin iltapäivällä on jonkin sortin lahottajasieni kasvanut keskelle kupolia. Yhtenä päivänä näin tokmannilla jonkun laitapuolen kulkijan JUOMASSA comforttia. Siis ei haistelemassa, vaan maistelemassa!! Ja ainut mitä minä mietin, oli, että toivottavasti se edes maksaa tuon. 

Kohta tulee pääsiäinen. Pyhistä turhimpia. Naapurin kakarat kantavat meille kuppasia oksia, jotka minä vaihdan ystävällisesti kindermuniin. Virvon varvon, tuoreeks terveeks. Aika harva tuntuu tällä pallolla olevan enää terve. Ja vaikka kuinka läträän litrahinnaltaan sitä paritonnista geeliä kiveksiä muistuttaviin silmäpusseihini, niin tuoreemmaksikaan en kyllä enää muutu. 

Mutta jos jotain hyvää, niin kesän uutuusjäätelöt on julkaistu, ja ai että meitä taas hemmotellaan. 

Niin notta posin ja jäätelöaltaan kautta. 

#kevättärinnassa

Fuck my shit up

 

Kävin pari päivää sitten Alkossa. Pyörin punaviiniosastolla ja pohdin sitä, haluanko olla perjantaina laadukas, tanniininen, tumman mausteinen tammitynnyri. Vai kenties edullinen, seurusteluun sopiva, kevyt kyykky. Ystävällisen näköinen, pikkusen vuosien pöhöttämä miesmyyjä lähestyi minua itsevarman oloisena. ”Tarvitsetteko te apua” hän huikkasi kohdalleni päästyään. Apua? Kyllä, tarvitsen apua, mutta tulin sen sijaan Alkoon.

Olen onnistunut karisuttamaan kehostani 34 kiloa. Se on 85 pakettia vähäsuolaista flooraa. Tai 45,3 pulloa sitä ylähyllyn kamaa, jonka lopulta Alkosta mukaani nappasin. Kilojen mukana katosi myös parikymmentä pinnaa systolisesta verenpaineesta, rintavarustus ja irtokarkkiriippuvuus. Ja uusimpana yllärinä: tukka.

Aamuisin peilistä katsoo sen sortin tilipitappi hippi happi, että yle pyytänee minua hetkenä minä hyvänsä röllin jatko-osaan. Hiukseni ovat ohentuneet, suorastaan kadonneet, kuin Hjallis Harkimon leuka vuosien myötä. Nyt minulla on enää tällainen epämääräinen, ohut piiska, ja merkittävästi kohonnut lattiakaivon tukkeutumisen riski.

Ehkä minun pitäisi muutenkin pitää parempaa huolta kehostani. Viime aikoina on tullut laiminlyötyä tämä kehoni temppelin pieni pintaremontti. Jotenkin tässä uutisten aiheuttamassa stressissä, massiivisen deadline-aallon vyöryessä päälle (kunnantalous muuten kurssin aiheena. Luulen, että kivien tutkiminen olisi kiinnostavampaa) ei aina vain jaksa nähdä pyykkikonetta ja rexonaa enemmän vaivaa.  Niin se pikkuhiljaa vanhakin rapistuu, kun ei viikkohuolto pelaa. Pari päivää vielä, ja alakerran karvoituksenkin voi varmaan ajaa puimurilla.

Maailma on täynnä kriisiä kriisin perään. Pandemia syöksi globaalin maailmantalouden kumoon ja Putin pisti vipinää kinttuihin ja lähti kyseenalaiselle reissulle kohti etelää. Pelätään, että peruna loppuu, koska lannoitteet loppuu. Niin ja Bideniltä elinvuodet loppuu. Grandiosa-pizzat tehdään uudella reseptillä (joka on edeltäjäänsä huomattavasti huonompi) ja Seiskan mainosbanneri huutaa uutta tempparivauvaa. Mikään ei ole enää ennallaan. Tekisi itsekin mieli tässä maailmantilanteessa räväyttää. Astella lähimpään kauneussalonkiin reteästi kuin Clint Eastwood etelän pölyiseen saluunaan ja sanoa kampaajalle, että ”fuck my shit up”.

Niin mä muuten teen…

 

#parisenttiälatvoista

 

Kummasta munuaisesta luovut, jotta saat tankin täyteen?

 Elämme kovia aikoja ystävä hyvä, totesi muuan melankolinen bassetti aikanaan varsin suositun sarjakuvalehden sivuilla. Kovia aikoja indeed. 

Tähän globaaliin palloomme mahtuu 7,7 miljardia ihmistä, mutta silti yksi lepakkoa popsinut kinkki ja hiukan liikaa votkaa ja valtaa hamstrannut, siittiösolun näköinen tyranni kykenevät pistämään koko globaalin maailman aivan totaalisen sekaisin. Jos koskaan olen tuntenut eläväni historian kirjoissa, niin tämä on se hetki. 

Maailma tosiaan on sekaisin. Kaiken huippu männäviikolla oli se, kun Taliban käski Putinia rauhoittumaan ja ottamaan huomioon sotaa pakenevat siviilit. Täytyy olla kyllä aika next level paskakasa, jos taliban käskee miettimään asioiden humanitaarista puolta. Mutta sekin on nyt nähty. 

Jos olisin vuonna 2017 sanonut jollekin, että viiden vuoden päästä elokuvissakin istutaan kirurgin maskit nassulla ja diesel maksaa enemmän kuin bensiini, niin kukaan ei olisi uskonut. Ja onhan tämä nyt ihan järjetöntä. Bensakin on niin kallista, että BMW:llä ajamisen sijaan kannattaa lentää LSD:llä. Ja eipä sen puoleen, ei paljon hotsita varmaan dieselveroakaan näinä päivinä maksella. 

Ei ole mitenkään helppoa olla edes tavallinen tallaaja näinä aikoina. Ihan pelkkä mökkiviikonlopun suunnittelu käy hankalaksi, kun mietit, että kumpaa munuaistani rakastan enemmän ja kummasta luovun, jotta saadaan hillot kannettua nesteelle ja tankki täyteen. 

No, jotain on kyllä opittukin. Siinä missä koronan alkaessa suomalaiset hamstrasivat kaapit täyteen paskapaperia, niin tässä vaiheessa olemme jo ymmärtäneet, ettei kukaan sellua syömällä elä. Nyt ovat soft embot saaneet jäädä ja suurin ruuhka on syntynyt hernesoppahyllylle. 

Olen aiemmin koittanut ennustaa tulevia aikoja, mutta täytyy myöntää, että maailmassa, jossa bensan hintakin voin nousta 45% vuorokaudessa, on vaikea ylipäätään ennustaa mitä tapahtuu ensi viikolla. En enää ihmettelisi, vaikka itse ISIS alkaisi pyörittää Ukrainassa humanitaarista apua tai Kim Jong Un lähtisi krebaamaan Ibizalle. 

Ensi viikkoa odotellessa… 

Ps. päätin, että oikea munuainen on mulle rakkaampi.

Historiallisia aikoja ja muita vitutuksen aiheita

 Taas on se aika, kun leskenlehdet, koirankakat ja humput putkahtavat esiin ja muistuttavat pian saapuvasta keväästä. ”Elämme historiallisia aikoja” toitottaa laitapuolen kulkija Mellunmäen metroaseman kupeessa, auringossa kylpien. Historiallisia aikoja indeed.

Vuonna 2016 menetimme lukemattomia maailmantähtiä. Ajattelimme, että mikä surun vuosi. Pah, olisipa tiedetty silloin paremmin. Oikeasti mm. Lemmy, David Bowie, Price, George Michael ja Riki Sorsa vaan tasan tarkkaan tiesivät, missä vaiheessa kannattaa tiputtaa mikki ja lähteä ilmavoimiin. He näet ehtivät pois täältä, ennen kuin se wuhanilainen paska todella lasahti tuulettimeen.

Sen jälkeen ei ole paljon hiljaisia päiviä nähtykään. Alan olla lopen kyllästynyt näihin ”historiallisiin aikoihin”. On maailmanlaajuista pandemiaa, maailmansotaa, talouden romahduksia ja pallon polttamista otsonikerrosta ohentamalla, joka on aiheuttanut yhden jos toisenkin maailmaa mullistavan luonnonilmiön metsäpaloista tulviin. Elämäni on yhtä historian käännekohtaa. ”Kuule, tämmöset ajat tulee vain kerran elämässä”. No eihän tuu, hitto kun näitä uusia katastrofeja satelee tässä vaiheessa ineen kerran kvartaalissa!

Vuosi 2022 ei ole alkanut yhtään sen paremmin. Pandemian huippu tuli ja meni, ja heti perään saatiin tuta muuan venäläisen psykopaatin pyhä raivo. Toisaalta olemme saaneet kokea myös yhteenkuuluvuutta tavalla, jota maailma ei ole ennen nähnyt. Kuka olisi uskonut, että Putin, tuo nintendotermein globaalin maailman yhteinen loppari, arkkivihollinen numero uno, olisi tuonut koko maailman ihmiset tällä tavoin yhteen. Jopa puolueettomana tunnettu Sveitsi on ensimmäistä kertaa eläessään asettunut jonkun puolelle. Moista ei olekaan nähty ennen.

Toki jotain historian ironiaa tässä on ilmassa. Saksa on nyt kerännyt hillot kasaan, pistänyt aseet olalle ja kertonut marssivansa Puolan halki näyttämään venakoille kaapin paikan. Kuulostaa jotenkin tutulta ratkaisulta. Sellaiselta ”lopulliselta ratkaisulta”. Mut hei, ei voi mennä pieleen.

Vuosi 2022 on ollut aika rikas. Loppuvuosi kieltämättä vähän jännittää, sillä jos jatkamme tätä rataa, niin todennäköisesti viimeistään marraskuussa Paavo Väyrynen on Venäjän presidentti, Vesa Keskisestä on tullut fitnesskuningas, Trump marssii Los Angelesin Pridessa ja Kim Jong-un ja Biden laskee kimpassa donitsiliukumeässä Nokian Edenissä.

Niin notta loppuvuotta odotellessa…

Terveisiä deittirintamalta

 Olen saanut jotain uteluja siitä, että nyt kun pandemian kahleet irtoavat ja yyhoomutsikin on päässyt vähän ulkoilemaan, niin onko ilmassakin ollut sähköä? Siis sellaista, josta ei makseta siirtoveroja, vaan sellaista seksuaalista sutinaa. Ja ajattelin nyt kertoa sitten teillekin. 

Noh, hiljaista on. Hiljaista kuin pihtiputaalaisella bensa-asemalla kolmen aikaan yöllä. 

En minäkään mikään kuus kautta viis ole, en lähelläkään. En ole se pellon nätein peruna enkä aina ymmärrä populaarikulttuurin tai politiikan päälle, vaikka visusti seuraankin seiskan uutisia. Silti toivoisin, että elämääni tupsahtaisi joku muu, kuin nämä sankarit, joita tunnun keräilevän, kuin pennut pokemoneja. Onnistun kerta toisensa jälkeen nappaamaan rakkauden katiskaani vain sellaisia alemmilla lauteilla vihdottuja yksilöitä, joiden päässä ei viihdy järki eikä tukka, mutta useampi promille yksitähtistä sinne mahtuu kyllä kolmesti viikossa.

Viimeisin pyysi minua ulos facebookissa. Oli ilmeisesti bongannut deitti-ilmoitukseni jostain ja päätti rohkeasti pienessä sievässä ottaa yhteyttä. Jutuista päätellen kaveri veti enemmän pillereitä kuin yliopiston apteekki. Carpe Diapam! En sitten lähtenyt hänen elämänsä kelkkaan mukaan.

Toinen kevään aikana minua lähestynyt kaveri tulla tupsahti juttelemaan metrossa. Mies oli pitkä ja ihan komeakin, mutta päässä hänellä oli plus kakkosen keleillä sellainen ihan jeesus iso karvalakki.  Jo hatusta pystyi päättelemään, että tällä kaverilla on muuten asiaa. Ja niinhän sillä oli. Paasasi minulle vartin globaalin pandemian uhkakuvista, sähköautojen valmistuksen aiheuttamista päästöistä ja siitä, kuinka loppujen lopuksi kaiken pahan takana on turkulaisveljesten klassikkolaulun vastaisesti naisten sijaan aina joko lääketehtaat, Microsoft tai hernekeitto (josta viimeinen tosin taisi liittyä jonkin sortin vatsavaivoihin). Minä olin ja kuuntelin tuota papatusta menemään koko vartin matkan Kontulasta Kalasatamaan. Elämäni pisimpiä minuutteja. Laskin, että sinä aikana ehti kuolla ainakin 5600 kiinalaista. Eipä siinä, minulla oli kyllä aikaa, mutta ne kiinalaiset eivät koskaan tule takaisin.

Kolmas elämääni tämän vuoden puolella ihastuttanut mies löysi hänkin minut somesta. Hänellä oli vaaleat hiukset, hienoinen sänki ja viettelevä katse. Tämä muuan nuori Ilkka Lipsanen kertoi viestissään olevansa kohtelias, rauhaa rakastava feministi, ja kaiken lisäksi yyhooisä. Harmi vain, että hänellä oli kuulemma vielä jäljellä vuosi palvelusaikaa, kuollut ex-vaimo, perässä Sisilian mafia, vastikään kuollut gambialainen eno ja hirveä tarve saada kolme tonttua varainsiirtoveroa varten. Jackfuckingpot.

Viimeisin sulhasehdokas lähestyi minua myös somessa. Sillä kaverilla ei ollut kyllä kaikki pääministerit aamupalalla. Tyyppi kertoi itsestään ahnaasti, luetteli kaikki meriitit ja pokaalit paikallisen junnufudiksen pronssimitalista viimeisimpään ylennykseen. Eniten hän kuitenkin puhui autostaan. Papatti menemään moottorin koosta, ratinlämmittimestä ja kohtuuttoman suuresta keskikulutuksesta sanoissaan saman kaltaista ylpeyttä, kuin minun äidilläni oli osallistuessani ala-asteen joulunäytelmään. Minä päättelin lähinnä, että jos miehellä on kaupunkiajossa tuon kokoinen auto, niin on pakko olla mannaryynin kokoinen muna. Siispä mies ja mercedes – ei kumpikaan jatkoon.

Niin, notta hiljasta on deittirintamalla juu. Kevättä odotellessa…

Kesäperse 2022

 

Helmikuu on minulle se kuukausi, kun alan viimein odottamaan kevättä. Pärisyttelen noitarumpuani ja latelen saamelaisia kirouksia kaikille niille sieluille, jotka kehtaavat vielä pitää jouluvaloja ikkunoissaan. Helmikuussa talvi ahdistaa: se on kestänyt jo liian kauan. Säälin meidän pihalla asuvia mustarastaita ja heitän niille parvekkeelta leivänkannikoita, kun kukaan ei näe. Tai kun luulen, että kukaan ei näe. Kun postiluukusta tulee taas uusi muikkari siitä, ettei jokaista pihalle pöllähtävää räkättiä tarvitsisi ruokkia, vajoan sääliin ja lahjoitan wwf:lle vitosen. Ahdistaa, eikä edes Runebergin torttu korjaa tätä kevätmasennusta. Siinä on ihan helvetisti liian vähän rommia tämän henkisen konkurssin korjaamiseen.

Äideille kaiken maailman ideoita markkinoiva sivusto neuvoo, että minun pitäisi palkita lastani onnistuneesta pottailusta tarroilla. Hienosti istuttu, valitse tähtitarrasi tästä. Mietin, miksei meille aikuisille ole tarroja. Helmikuun pimeinä iltoina minä todellakin tarvitsisin vähän tsemppaamista. ”Teki mieli lähteä vittuun täältä, mutta et lähtenyt. Hienoa, Henna-Riikka. Ota tästä tarra”.

Jotkut minua varsin paljon viisaammat ja komeammat yksilöt ovat väittäneet, että liikunta lisäisi endorfiineja ja näin yksilön hyvinvointia. Olen hurahtanut tähän huijaukseen lukemattomia kertoja. Lopulta olen raahautunut liikuntariennoistani rättiväsyneenä kotiin varailemaan seurakunnan sivuilta itselleni hautapaikkaa. Kun raijaa sen yli sata kiloa silkkaa naista juoksumatolle ja vetää henkiset usain boltit (hölkkää hikiseen sen sata metriä ja hyökkää kohti hätäseis-nappia), niin niiden endorfiinien sijaan ilmassa leijailee korkeintaan oikean keuhkolohkon palasia.  

Nyt minulla on kuitenkin uusi, ihmeellinen motivaattori. Näet pyllyni. Se on kadonnut. Aiemmin vielä uhkeat, painovoimaa uhmanneet kankkuni kuvut ovat kadonneet. Jäljellä on vain kumiseva muisto niistä ajoista, kun istuinluiden päällä oli vielä muutakin kuin humiseva tuulahdus. Laihtuessani allini ovat ja pysyvät, ja vartaloani ympäröivä vararengas pitää minut jatkossakin pinnalla tuulessa, tulvassa ja Vuosaaren uimahallissa. Mutta persaukseni. Se on nyt integroitunut selkääni.  Tisseistäkin on jäljellä vain muinaisjäänne. Entinen tupladeeni muistuttaa nyt sellaista turkkilaista esiliinaa, jossa on tyhjät taskut.

Salaattia puputtamalla olen toki saanut kiloni karkaamaan, mutta lihakseni vaativat puhdasta rautaa. Niinpä hetken hurmiossa ja epätäydellisen itseironian hetkellä menin ja maksoin itselleni taas viikkotolkulla jäsenyyttä siihen lafkaan, jonka takaseinällä on yhä tallessa pieni pala oikeaa alalohkoani. Ja pakko todeta, että se taakse jäänyt kolmekymmentä koogeetä todella tuntui. Jaksoin juosta ainakin kolmesataa metriä, ennen kuin sydämeni ilmoitti, että joko se matto lakkaa rullaamasta tai sydän lyömästä.

Niitä enfordiinejä ei vielä näkynyt, mutta kevyempi olo tuntui kyllä hiton hyvältä!

#kesäperse2022